Samassa alkoi ensi valssi soida, ja muuan pitkä nuorukainen tuli ja vei neiti Astridin. Sisäkkö tuli ja supatti jotain rouvalle, ja vei muassaan hänet, niin että minä jäin yksin. Menin rohkeasti salin ovelle katselemaan, kiskoin uusia hansikkaita käsiini ja koetin näyttää toimintahaluiselta. Ehkä täällä tulee hauskaakin, kuka sen tietää.
Alku ei tosin ollut oikein lupaava. Seura oli ensiluokkainen ja siis minulle jotenkin tuntematon, esitelty olin vain parille neitoselle kesällä. Useimmat tunsin kyllä ulkomuodolta, olin heidät kadulla kuljeskellessani usein nähnyt, mutta nyt he katselivat minua niinkuin ravintolassa sanomalehden myyjää. Salin perällä istui muutamia täysi-ikäisiä suurdaameja. Heitä oli hauskin katsella silloin kun he liikkuivat. Yhdellä heistä oli kieltämättä hyvin kauniit silmät, mutta hän oli jollain keinoin hävittänyt vatsansa aivan olemattomiin ja se teki hänet naurettavaksi, vallankin jos kuvitteli, miltä hän näyttäisi alasti. Ja kun hän käveli, liikkuivat jalat ainoastaan polvista.
Nuorista herroista olisi minun oikeastaan kaksi pitänyt tuntea, sillä olin työskennellyt heidän kanssaan samassa laboratoriossa, mutta heillä oli aina näyttänyt olevan jotain minua vastaan, ja tänä yönä he lopullisesti minut musersivat. He puolestaan olivat kyllä minulle hyvin mielenkiintoisia, tavallisia pääkaupungin nuorukaisia, kaulat hiukan kenossa. Toinen, pitempi, sama joka oli hakenut neiti Astridin ensi valssiin, oli muuten muodoltaan kaunis ja käytti ulkona naisten shaketin muotoista päällystakkia. Hänellä oli erinomaisen hienostunut ääni ja puheessaan omituinen ynähtelevä sävy, niinkuin sairaalla lapsella. Toinen taas huvitti minua perinnöllisyyden kannalta. Häntä vaivasi nimittäin tahdoton pääntutiseminen, ja koska hänellä oli hyvin vanha nimi, ymmärsin, että hän on perinyt tuon vian esivanhemmiltaan, jotka monessa polvessa olivat pelkästä sukutietoisuudesta päätään heiluttaneet. Hän olikin kerran kadulla yhden aikaan yöllä puolen tuntia riippunut kaulassani ja selittänyt sukujuurtaan, ja silloin erityisesti huomauttanut sitä seikkaa, että hänen suonissaan virtasi kyllä aatelistakin verta, mutta että hänen sukunsa oli aina halveksinut aateliskirjaa.
Mutta nyt he olivat juhlallista poikaa, ja katkeroittivat minun ensi askeleeni salonkialalla. Minä itse oikeastaan rikoin välit. Tapasin heidät salin ovella ja sanoin heille julkeasti hymyillen päin kasvoja, että nyt sitä oltiin tanssiaisissa. Tämä tosiasia vaikutti heihin kuin hävytön herjaus, he hymyilivät neuvottomasti, muuttivat väriä ja hävisivät. Kuitenkin minä voin vakuuttaa, että olin sanonut sen ainoastaan lähennelläkseni heitä, koska olin yksin. En ollut ajatellut sitä pistopuheeksi.
Mutta niiltä miehiltä puuttui sydämen hyvyys. He vainosivat ja loukkasivat minua pitkin yötä.
Eritoten he ottivat asiakseen estää minua tanssimasta velvollisuustanssiani talon neidin kanssa. Se ei onnistunut, ei voimalla eikä viekkaudella, jonka tähden toistaiseksi peräydyin. Mutta tanssin makuun minä pääsin kuin pääsinkin. Ennenkuin yö oli puolilla, olin tanssinut molempien niitten neitien kanssa, jotka tunsin kesäiseltä. Mutta heidän kanssaan en ollut samassa vireessä. He keskustelivat huonommin kuin ravintolatytöt, ja kun yritin toista, sievempää kerran vetää lähemmäksi, nauraa kirskahti hän niinkuin olisin kutittanut häntä jalkopohjaan.
Minä heitin sikseen ja lähdin kävelemään sivuhuoneisiin.
Pikkutyttöjen kamarissa oli nuorta kasvavaa väkeä, sieltä kuului miellyttävän soreaa ääntä, kerrottiin kovasti kertomuksia, jokainen tahtoi jotain kertoa.
— No Runar kertoo!
— Oli kerran yks jassi, joka kutsuttiin kanssa tanssiaisiin. Hän ei ollut koskaan ollut tanssiaisissa ja kun hän tuli sisään niin hän tahtoi tanssia kaikkien tyttöjen kanssa, otti heistä kiinni ja lähti viemään heitä, ja kun toiset ottivat kaikki tytöt, niin hän seisoi ovella näin, kädet seläntakana näin, ja sitten hän kääääveli nääääin…