Seet Järvinen oli ilmeisesti hiukan pöhnässä nytkin, kun hän miesjoukolle sivumennen sutkauksia laskien hääri edes takaisin. Väkeä oli paljon, tytön taskussa piilevään runoon nähden oli tilaisuus suhdattoman suuri. »Terveyspuhe» oli jo ohi, sen oli suutari itse pitänyt, eikä näyttänyt yhtään sitä häpeävän. Hän meni puffettiin juomaan kahvia vain rehvastellakseen sillä, ettei tarvinnut mitään maksaa. Hän huusi Lainalle ja Annalle: »Tulkaa vaan tekin plikat, te olette kansa ohjelmaa».

»Kumpikas teistä ensin lukunsa lukee?» kysyi hän sitten. »Kumpiko paremmin osaa, ehkä toi Anna neiti alottaa». Laina kävi Annaa käsipuolesta ja yritti vetää häntä puffettikamarista pirtin puolelle ja sieltä ulos. He pääsivät jo ovensuuhun keskelle poikatungosta, kun suutari saavutti heidät ja vakavasti supattaen puhui, että Annan tosiaan nyt pitäisi pitää se esitelmänsä. »Ei se mikään esitelmä ole», tokaisi Anna. »Oli mikä hyvänsä, mutta nyt sen tarttis tulla — vai lukeeko Laina ensin esityksensä.» Ystävykset keskustelivat katseillaan, niinkuin ei suutaria olisi ollutkaan ja lähellä seisovat sällit katselivat julkeasti hymyillen noita tärkeitä henkilöitä. Anna alkoi siirtyä perälle päin, meni vihdoin pöydän ääreen ja päästi värähtävän äänensä ilmoille lukemaan kertomusta vanhasta joululehdestä. Muurin nurkassa syntyi jotakin liikehtimistä ja muuan ääni ölähti: »Älä ny perkele töni, että mä kuulen mitä toi Jutilan plikka saarnaa».

Laina runoineen oli silloin jo etäällä mäessä pensaitten varjossa. Sydän löi haljetakseen ja kasvot olivat kylmät, vaikkakin peili näytti, että ne olivat tummanpunaiset. Ajatukset takoivat valtoinaan: »Tein kerran retken aatteen valtakuntaan, mua sinne kutsui oma sydämeni» — toinen puoli ajatusta taas tuijotti tähän tilanteeseen. Valkoiset kengät, jotka Laina tätä päivää varten oli ostanut, tuntuivat ikäänkuin liian keveiltä ja hävettäviltä. Alhaalla talossa humisi iltama, josta ei ollut pelastusta. Anna siellä juuri luki kertomusta. Minä viivyn kumminkin täällä, ei minua täältä tulla hakemaan. Mitä olisi jos menisi täältä kotiin ja sanoisi, että tulin äkkiä sairaaksi? Runo vaikeni päässä ikäänkuin päätöstä odottaen, tai sanoen: »Sittenhän minä olen suotta olemassa».

Tuntui siltä kuin iltamatalossa olisi tullut hiljaisempaa. Nyt siellä odotetaan Lainaa runoineen ja valkoisine kenkineen. Odotus venyy, Laina siirtyy kauemmaksi, niin ettei näe koko taloa. Koettaa vain viivyttää, vaikka ajatus sanoo, ettei aika kulu juuri ollenkaan.

* * * * *

Lopultahan sieltä mäestä oli lähdettävä. Laina pääsi onnellisesti pirtin ovensuuhun kenenkään huomaamatta, sillä keskellä lattiaa puhui suutari eloisasti pauhaten: »Tässä tulee sitte pikkusen semmosta varietti-tanssia, että arvoisa yleisö tietää mitä se on ja tekee vähän tilaa tähän keskelle, että variettitanssijat pääsevät esitykseensä».

Kamarista tuli joukko kaapuihin, peruukkeihin ja naamioihin verhottuja olentoja, jotka alkoivat lattialle muodostuneessa silmänteessä kekkulehtaa niinkuin mielipuolet. Heille lasketeltiin tylsiä sutkauksia ja suutari nauraa hohotti kohti kurkkuaan. Hauskaahan iltamissa pitää olla.

Kun variettitanssijat olivat menneet, äkkäsi suutari Lainan ja huusi: »Missäs se neiti lymmytteli, ohjelma on ohitte jo. Menee nyt pian lukemaan sen satunsa»…

Laina esitti sydämensä kainon tuotteen sillaikaa kun iltamaväki jo liikehti tanssihurmassaan. Tanssi melkein alkoi, ennenkuin hän pääsi runonsa loppuun, sillä pelimanni ei tässä humussa oikein kuullut lausujan heikkoa ääntä. Vastaan tunkevien sällien välitse Laina puolipökertyneenä pujottelihe ulos ja suoraan kotiin, jossa tuntui erinomaisen suloiselta saada yltään kireät liivit ja niiden suojustimet. Oli myös tyynnyttävää ajatella että oli poissa iltamapaikalta, jos siellä vielä tulisi tappelu.

Ei siellä kumminkaan mitään tappelua tullut. Enemmän tai vähemmän päihtynyt iltamaväki tanssi aikansa ja siirtyi sitten jälkivaiheisiin, joissa kaikkein vähimmin muistettiin, mitä satua Hietikon muorin piika oli lukenut. Tuskinpa muistettiin Seet Järvisen variettitanssiakaan.