Iltamista oli tuloja toistatuhatta markkaa, vaikka puffetti tuottikin vähänlaisesti. Ämmät sen kuultuaan ymmärsivät kyllä syyn siihen. Sitä varten Seet oli siihen virkaan oman ämmänsä toimittanutkin, ettei se liikoja tuottaisi.
ERÄÄN TALOLLISEN JOULUAATTO
Vistin Miina, iäkäs leski-ihminen ja Vistin O.003 manttaalin veroisen tilan emäntä ja haltija oli herännyt kissan naukaisuun ja sitä ulos päästäessään huomannut, että pirtti oli melkoisen kylmä; saattoi näkemättäkin aavistaa, että vesisanko ovipielessä oli jäähileessä. Ja kuinkas mahtoi olla lapsi paran laita? Sikeästi se kumminkin nukkui tuossa sängyn keskipaikkeilla vanhan toppipeiton puolikkaan alla. Oli täytynyt sovittaa sen makuupaikka alemmaksi sänkyyn, pois oikealta päänaluselta. Jos sen asetti oikein ylös rinnallensa, niin se potki puksutti kaiken yötä Miinan hellää sydänalaa. Se on Iitan tyttö, Miina on sen mummu. Missä lehjannee Iita itse…
Nuo kuivat varvut ja puuntikut muurin holvissa ovat talvisen aamunousun makupaloja; ne ovat melkein kuin jotain hyvää syötävää. Kun niitä panee pesään kolmijalan alle, syttyvät ne ensi virityksellä ja niiden toten palaa pihistävät siinä sitten tuoreemmatkin puut. Ja kahvi kiehuu täyttäen tuoksullaan lämpenevän tuvan. Akkunaruudut, joissa äsken oli kuinka vahva jääkarsta, alkavat jo sulaa yläsyrjästään; sillaikaa kun kahvi selkiää, saa Miina kurkistella sulista paikoista pihalle, jossa jo on kellanpunertava joulukuun aamu. Savut nousevat taloista ja jostain on kuuluvinaan reen narinaa. Kas kun makasinkin myöhäiseen. — Niin, ja tämähän on vielä jouluaatto, heikkarissa. — Nouse pian ny' plikka sinäkin.
Peiton alla aukesi killelleen kaksi eloisaa pikku silmää katselemaan pirttiä ja Miinaa, joiden kummankin lukemattomat tutut piirteet pian häihdyttivät olemattomiin unen monimutkaiset ihanuudet. Pesän loimottava tuli, jäiset ikkunaruudut ja turvallisesti häärivä mummu lupasivat tajunnalle riittävää korvausta, pitkän raikkaan päivän tuhansine tapauksineen.
Mummu toi tassutti omalla kupillaan tilkan kahvia ja puhua ropisi koko ajan:
»— huomannutkaan minäkään kun makasin puoleen päivään ja on jouluaattokin eikä meitillä ole vielä mitään jouluksemme hankittuna. Puetaan nyt ja lähdetään katsomaan, saisimmeko Tiuralta vähän sianlihan koipea taikka jotain muuta särvintä…» Loppusanoissa oli maanitteleva sävy.
Se oli kovin mieluinen sanoma Saimalle, pikku tytölle. Pueskellessaan lämpimiä ryysyjä ylleen hän pakisi samaan tapaan kuin mummukin koettaen vakuuttaa, että mitäs sitä ihminen jouluna sen kummempia tarvitsee kuin muinakaan päivinä. Pidettyään sitten pienen vaitiolon päätti tyttö mietteensä »Ja onhan talo ainakin itsenäinen».
Olisi pitänyt oikeastaan paremmin varoa, mitä sen tytön kuullen puhui, se kun höpötti kaikki takaisin niinkuin honokraaffi. Ei sen puolesta, että tytöllä mitään vaarallisia höpötettäviä olisi ollut, mutta — ajatella nyt tuota sen itsenäisyyden uhoakin. Jos se taas rupeaa sitä Tiurallakin vohkaisemaan. Ei siitä ainakaan näin jouluaattona auta muistuttaa — vaikka, sen puolesta, kyllä sen Miina itsekin pian sanoo, jos liian paljon aletaan pöyhistellä: että ei mua tulla omaan pirttiini ja omalle maalleni komentelemaan, siitä minä menen hautaan niinkuin isommastakin säteristä.
Se oli tämä itsenäisyys Miinalle hiukan kaksipäinen asia, joka toisin ajoin pyrki kaduttamaan, toisin hetkin taas nostatti rintaa ja toi mieleen pontevia sanoja siltä varalta, että joku alkaisi vanhaan tapaan häntä antimistaan huomautella. Miinalla oli kyllä aikaisemminkin ollut hyvät oltavat. Hän asui kylän laidassa mökissään, joka oli vanha ja lahonut, niinkuin jossakin kirjan kuvassa. Siitä kulki tie kylän yhteisille perämaille, suvin talvin siinä tapasi isäntiä ja heidän väkiään ja sai tarjota niille kahvikupin. Ja Tiuran isäntäkin, vanha ja kitsaan puoleinen äijän käppyrä, toi näin joulun edellä aina kuorman puita, »että kaffee kiehuu taas tulevankin vuoden». Ja emännät antelivat väskyyn kaikenlaista suuhun pantavaa. Niin ettei Miina kyllä pääse moittimaan entistäkään oloaan.