Sitten siinä tapahtui semmoista pientä muutosta. Iita toi tänne tuon tyttönsä, kun se oli eronnut miehestään ja — sanottiin, ei Miina tiennyt, mutta sanottiin — ruvennut pitämään huikentelevaista elämää; sen Miina kyllä tiesi, että se mies oli ollut juoppo ja päissään pahankurinen. Ja oli kuinka hyvänsä, eihän sitä nyt lasta voinut olla ottamatta, kun se sitä tänne pyysi ja ensimmältä hiukan sen puolesta maksoikin. Mutta talolliset olivat toista mieltä. Kaikkinaiset elämänpuutteet näyttäytyivät nyt useammin, niin että Miinan täytyi joskus suoraan pyytää jauhokouraa tai suolan murua, kun ei ollut Iitaltakaan kuulunut. Silloin oli joku emäntä sanonut, ettei tässä kannattanut ruveta polseviikin mukulaa ruokkimaan, menköön sinne ihannemaahan, kun on ne tavat muutenkin. Miina oli ottanut tuosta ryöpystä kelpo lailla itseensä ja sanonut, että kukas kävi lakkokevännä täällä lypsyä auttamassa ja sen tähden kuunteli tiellä lakkolaisten haukkumisia ja kuinkas kävi juuri silloin kun valkoiset hyökkäsivät…
— Kyllä ne tiedetään ja pitäisi oleman ainakin minun puolestani maksossakin, mutta kukas liehtoi Riitialassa punasia tän kylän talollisten päälle? Se oli Iita sen kultansa kanssa, jonka se nyt kuuluu jättäneen ja ruvenneen — —
— Hyvästi, äläkä luule että minä sun kätyrikses toista kertaa rupeen, huusi Miina lähteissään, eikä pää eivätkä kasvojen lihakset hankkineet vielä maantielläkään löytää tavallista asentoaan, vaan tempoilivat vihaisesti sinne tänne.
Siitä kohtauksesta se itsenäisyyskin sai alkunsa — vaikkei Miinan mökki kyllä sen talon maalla ollut. Mutta kun Iita samalla viikolla kävi Miinaa ja Saimaa katsomassa ja suurilla tuohillaan oli peräti hellyttänyt mielet, kertoi Miina hänelle emännän haukkumiset. Kyllä Iita siinä vastata osasi — olisi sopinut olla vaan akan itsensä kuulemassa. Siinä se itsenäisyyskin sitten puheeksi tuli — taikka kyllähän Miina sen jo nähnyt ja kuullut oli, että suuret töllit itsenäiseksi pääsivät, mutta ei hän ikinä olisi uskonut, että semmoiset tämmöisiä koskivat. Iita ei muuta kuin nauroi semmoisille luuloille ja sanoi että valtio maksaa hinnan ensiksi ja te saatte maksaa sitten kun jaksatte, vähitellen — taikka kyllä minä sen maksan, sitten kun se aika tulee. Vaikkei teitiä nyt tästä poiskaan häädettäisi, mutta tulee mökille suurempi myyntihinta — —
»— sus siunakkoon, pitääkö mun tää myyräkin?»
»Ei, olkaa nyt vai» — ja Iita selitti tarkoituksensa.
— Ähä, kyllä Miina jo ymmärsi: sitten kun hän kuolee ja Iita on ainoa perillinen. Mutta Miina tohahti tiukan lämpimällä äänellä:
»Saima mun perii, jos jotakin on, että sen muistatte, että Saima mun perii, jolllen-ma ennen kuolemaani kuntaan joudu.»
* * * * *
Ja niin sitten kävi, että kun Tiuran torppia eroteltiin, niin siinä olivat Vistin Miinankin paperit haussa. Eikä isäntä sitä niin kovasti vastustanutkaan — ja mikäs siinä auttoi selvässä asiassa. Tuossa aidan kulmauksessa hiukan koitti rajaa siirtää, mutta vuokralautakunnan esimies, Hirvon isäntä, sanoi että mitäs Tiura nyt semmoisista prenkkaa, eihän tämä tilkku mitään seviottia ole, että sitä senteissä mitataan. Olivat sitten kahvillakin koko roikka, isäntäkin. Mutta sen jälkeen ei ole omasta alotteestaan poikennut eikä tavanmukaisia joulupuita liioin tuonut.