Saima oli ollut Miinan mukana Muikulla silloin, kun emäntä sitä polseviikin mukulaksi sanoi, ja kuunnellut myös koko ajan Iitan ja Miinan puhetta itsenäisyydestä. Ei ollut siis ihme, että tyttö sitä asiaa harrasti.
Kun nyt sivullisilla oli ollut niin paljon tekemistä siitä Miinan itsenäisyydestä, ei hän ollut tahtonut oikein itselleenkään myöntää niitä hienoja ja hiljaisia tosiasioita, jotka siitä olivat seuranneet. Niinpä Tiuran isäntäkin, kun Miina sen sitten kerran kutsumalla kutsui kahville, oli kyllä yhtä heveli kuin ennenkin, mutta juomasta päästyään otti markan pussistaan ja laski pöydän kulmalle. Se oli paha ilve se — eikä puita kuulunutkaan. Siinä oli lähellä Tuomolalla metsää ja sieltä oli Miina nyt omin lupinsa hiukan otellut maassa olevaa ja muuta risua — oli ottanut ja hienokseen epäillyt, mitä siitä seuraa. Oli tässä joulun alla pari kertaa jo Iitallekin kirjoituttanut, mutta mitään ei ollut kuulunut, ja niin tämä ensimmäinen täysin itsenäinen joulu uhkasi tulla kuivana mummun ja pienen tytön majaan.
Jouluaaton aamussa oli kumminkin jotain erinomaisen lupaavaa; raikas pakkasilma, kylä savuineen ja hyväksi ajettu tie toivat noiden kahden eri-ikäisen paarustajan mieliin oivallista joulutuntua. Juotu aamukahvi lämmitti ruumista ja aivan kohta he istuisivat ensimmäisen talon kyökissä — saavat ehkä siellä lisää kahvia tuoreen hyvän pullan kanssa. Eihän jouluaaton teholle mikään mitään voinut.
Se oli juuri Tuomola se ensimmäinen talo. Lämmintä siellä oli ja tilavaa ja haisi semmoinen erinomainen käry, jota ei koskaan Vistin mökissä tuntunut. Se lähti joulukinkusta, jonka kylkeä emäntä parhaillaan käänsi.
Tästä talosta ei Miina kylläkään ollut koskaan sanottavampia asioinut; emännällä ei juuri koskaan sattunut olemaan. »Kyllä minä avaisin vaikka lihakaupan, jos minulla sitä myytäväksi olisi — oli niin emäntä kerran Miinalle vakuuttanut, kun tämä häneltä sitä lajia kivesti. Nyt oli kumminkin se puujuttu… Miinasta tuntui, ettei hän voi mennä talon ohi siitä puhumatta.
»Kyllä minä emännältäkin lihaa ostaakseni pyytäisin, vaikka isännälle mun kyllä paremmin asiani olis.»
»Vai lihanhimo siihen Miinaan on tullut vanhoilla päivillään. — Kyllähän tätä tässä nyt on, kun saisi kypsymään. — Vai lihan himo, sano — »
Sitten se huusi piikaansa ja neuvoi lapsiaan. Oli ilmeistä, että Miina ja Saima saivat hänen puolestaan siinä istua vaikka Tapaniin asti.
Mutta isäntä tuli sisään, hiukan niinkuin kiireisenä hänkin ja otsa tutussa kurtussa. Hän puhui joulusaunan lämmityksestä, jonka pelkäsi pullien ja paistosten tähden jäävän liian myöhäiseen. Ei ottanut hänkään tuota penkillä istuvaa paria huomioonsa, ennenkuin Miina sanoi:
»Olisin minä isännältä puhunut puita siitä pirttini takaa, mutta kerkiääkö isäntä sitä aatteleen, näin jouluaattona?»