Isäntä katseli Miinaa hiukan sivulta — hän kuuli paremmin toisella korvallaan — mutta ei puhunut ensin mitään. Miina hankki sanoa sanansa uudestaan, kun emäntä ehti sanomaan:
»Tehän olette puhunut puut suoraan pirttiinne. Ette Te enää puhu puita, vaan tuhkaa.»
»Niin, mitäs Te siinä olette meinanneet, kun Te olette ruvenneet meidän metsää asumaan?»
»No se kävi nyt, kuulkaas isäntä, sillä lailla, että kun siinä pääsivät loppuun ne Tiuran puut ennen kun se toi toisia, niin minä sanoin Saimalle kerran…»
»Niin, niin, kyllä kai Miinalta tarua lähtee, mutta ei sitä saa sillä lailla mennä talollinen toisen metsään, vaikka se pirtin takanakin on; semmoisesta rangaistaan.»
»Voi isäntä kulta, kuinka suuri vaiva ihmisillä siitä minun 'talollisestani' on — en minä semmosia olisi ittestäni ymmärtänyt mutta kun minä olen sen sanonut että Saima mun perii, jos jotakin jää, niin minä aattelin, että on hänellä mökillä vähän suurempi arvo sitten myydessä…» Miina itki.
Semmoista se oli siinä talossa. Puista kyllä sovittiin — emäntä vaati niistä suuren karvakehruun ja keväällä lakaisemaan pihaa. Lihaakin hän myi, miksei, viisitoista markkaa kilo. Ei, herra-siunakkoon, Miinalla semmoisia rahoja ollut. Siinäpä se — kyllähän emäntä ne Miinan ostamiset tiesi… Syödäkseen saivat viipaleen varikakon kanssa kumpikin. Punoittavina ja neniään niistellen he nauttivat saaliinsa ja sitten edelleen matkalle.
Nyt poikettiin »omaan taloon», Tiuralle.
Siellä oli joulu jo pitemmällä. Renki kantoi sisään mahdotonta kuusta — emäntä ja lapset menivät sen perässä saliin, kyökkipiika yksin jäi Miinan ja Saiman kanssa puhelemaan.
Piika kyseli Iitan asioita ja Miina puhui, vaistomaisesti yhtä suopealla äänellä, kuin olisi puhunut emännälle. Tai niinkuin emäntä olisi jossain pielen takana kuunnellut. Tuli siinä hiukan moitiskeltuakin omaa lastaan, mutta emäntää vaan ei tullut näkyviin.