— Kas kun pakoilee, ajatteli Miina ja sanoi ääneenkin jotain sinne päin vihjaavaa.'
»Ei suinkaan se teitiä pakoile, mutta kyllä se Miinalle vähän vihainen on.»
»Vai on vihainen — nii kai — vai vihainen on.»
Kun emäntä sitten hetken päästä tuli kyökkiin, katseli hän yhdessä piian kanssa Miinan ja Saiman menoa ja piika toimitti, kuinka nätisti hän oli jouluvieraista selvinnyt. Emäntä palasi sitten takaisin saliin; vankka, yhä vahveneva jouluaaton tunnelma vallitsi talossa. Navetasta palasi karjapiika ilmoittamaan, että se kipeä lehmä jo söi ja märehti. Isäntä olikin juuri saattamassa kotiin eläinlääkäriä.
Vahvenemaan päin kyllä oli Miinan ja Saimankin joulutunnelma, kun he seisoivat tiellä. Ilma oli aamuisestaan hiukan tahmaantunut; täällä kylän keskellä oli jouluvalmistusten tuoksu tuntuvinaan raitillakin. Terhakan ja luottavaisen näköisenä Saima koetti arvata Miinan aikeita. Tällä hetkellä tytön olento kumminkin lievästi ärsytti Miinan mieltä — jos hän olisi ollut yksin, olisi hän näitten outojen vastaanottojen jälkeen mennä toohannut Peltonientä kohden ja koko ajan puhunut mennessään. Mutta nyt jos sanankin sanoi, puuttui Saima heti keskusteluun lapsekkaan luottavaisilla huomautuksillaan — tai yhtyi Miinan moitteisiin omine huomautuksineen.
Sietäisi nyt Iitan nähdä heidät sieltä, missä tänäkin jouluaattona elelee koreuksineen.
Kun Miina siinä ajatteli Iitaa ja katsoi samalla Saimaa, tuntui hänestä niinkuin tyttökin olisi ollut hänen puolellaan äitiään vastaan. Hän höpähti jotain ääneen ja kun Saima kysyi: mitä? niin ärähti Miina: »Ei sinulle mitään», ja lähti menemään eteenpäin.
Saima arvasi, että nyt mennään Peltoniemeen, josta Miina oli aina puhunut ja sen emäntää eniten kehunut. Sinne oli kyllä pitkä matka, mutta Saimasta oli pääasia, ettei vielä palattu kotiin.
* * * * *
Siinä on Peltoniemi, yksinäinen takamaan talo mustuneine navetta- ja tallipolkuineen, kodikkaine rakennuksineen, joiden sisäpuolella vallitsee vahva peltoniemiläinen henki: hyvä toimeentulo ja lämpöinen epäjärjestys pirtissä ja pakarissa. Miina tuntee emännän jo tämän entisiltä päiviltä. Se on aina ollut hyvä ihminen; kaataa pannusta monta kuppia hyvää kahvia ja leikkaa nisusen vuolut puolta kämmentä leveiksi; käskee joskus Miinan mennä itsekin jotain jostain ottamaan, kyselee ja puhelee ihan tasavertaisena keskikylän asioita; nauraa leveän naurun, kun i Miina ihastelee hänen muinoista muhkeuttaan, joka nyt kyllä on jo hiukan ränstynyt.