Pahinta kumminkin tällä kertaa on, että emäntä makaa sairaana sängyn pohjissa. Muutenkin on jouluaatto jo ikäänkuin liian pitkällä tällaista käyntiä varten. On niinkuin juhlahetken lähestyminen kiihdyttäisi vauhtiaan. Talossa hankitaan jo saunaankin.
Miina pääsee emännän tykö kamariin ja emäntä koettaa huohotuksensa lomassa kuvastella kaikkea entistä ystävyyttään Miinaa kohtaan. Se tapahtuu kumminkin sekavasti: aivan alussa hän jo sanoo piialle, että tämä antaisi Miinalle sieltä rievää, mutta kun polttokohtaus taas yltyy, ei hän tule sanoneeksi kuinka monta kakkoa pitää antaa. Kun kipu jälleen helpottaa, kysyy emäntä jotain aivan vähäpätöistä asiaa keskikylältä, mutta jaksaa tuskin kuunnella Miinan harrasta vastausta. Tulee väkisinkin vaitiolo. Miina katselee epäröiden sairasta ja tämä kysyy:
»Joko te vihtonu' olette? Eiköös siellä jo mahda sauna joutua — menkää sinne vaan ja sanokaa Marille, että hän antaa teitille ja Saimalle siellä jotakin syötävää — oi, voi.»
Peltoniemessä Miina ja Saima sitten vihtoivat, nauttivat runsaasti jouluruokia ja vihdoin lähtivät. Emäntä oli nukahtanut, jotenka sitä ei sopinut mennä edes hyvästelemään. Lähtiessään Miina huomautti piialle siitä rievästä ja piika antoi — yhden kyrsän. Semmoista se oli, kun talosta emäntä kaatui.
* * * * *
Yksi vaivainen rieväkakko oli tuolla pahalla parilla mukanaan, kun he taas ehtoohämyssä paarustivat takaisin mökilleen. Tiukkeneva pakkanen piti anturein alla joulupakinaansa muistuttaen Miinalle, että tupa on kylmä ja puut märkiä. Saima marssi urhoollisesti ja koetti silloin tällöin jaaritella jotain niistä makupaloista, joita oli matkalla suuhunsa saanut, mutta Miina melkein ärähti, että kaks' niistä, kun ovat makosi perällä, mutta milläs luulet joulun mentävän, kun ei ole muuta kun silakkaa ja perunaa ja tää rievän kyrsä.
— Mitäs joulu sen parempia tarvitsee kuin muutkaan päivät? toisti Saima tuota Miinan omaa virttä.
— Hh, kai-mar se niinkin on, mutta saisi se äitisikin sentään omasta mukulastansa sen verran pitää, että edes jouluehtooksi jotain lähettäisi — kun hän niitten porvarien pahuutta aina paasaa — ettei minun tarvitsisi niiltä kerjustella ja sitä hyvää talollisuuttani häpäistä.
— No eivätpä nuo näy suuria luovuttaneen.
Se ääni tuli puukopin ovelta, jossa näkyi seisovan joku nainen. Iitahan se oli, kun lähempää katsoi. Miina oli olevinaan vihainen eikä näkevinään, kuinka tyttö lähenteli äitiään. Miina oli kyllä Iitan ensimmäisistä sanoista oivaltanut, ettei se tullut tyhjänä nytkään. Kun se kerran tuli, oli sillä aina nyytissä mahdottomat tuoliit ja suussa tavaton rehaaminen ja kerskailu.