Syömisestä ei nyt ollut puutetta eikä — herra hyvästi siunatkoon! — ei edes juomisesta; sitäkin sillä oli pienessä pullossa sen verran, että Miinan vähäinen verimäärä pääsi lämpenemään. Miinan silmiin tulivat vesitipat, kun hän selitti tyttärelleen, että joulu sentään oli kaikille yhteinen, ettei ollut mitään erityistä porvarien joulua, vaikka vajavaiset ihmiset joskus paaduttivatkin sydämensä.

Saima kuunteli outoillen heidän puhettaan leikkiessään uudella tavattoman komealla nukellaan, jonka Iita oli tuonut.

VAPAUDEN TIELLÄ

Oli kyllä syytäkin epäillä jo silloin, kun Hilta siihen kunnankirjuri Salmiolle tuli, ettei se siinä kauan pysy. Hilta oli hulluimmillansa, kahdenkymmenen ikäinen sieväpäinen ja sorjavartinen tytönhuiskale, joka ei siihenastisissakaan palveluspaikoissaan ollut vanhentunut; vasta pari vuotta oli ollutkin kotoa poissa ja jo ehtinyt käväistä ainakin viidessä paikassa, välillä aina kotonakin poiketen. Kunnankirjurin Elli rouva taas oli tarkka ja tiukka ihminen, joka ei sietänyt yöjuoksuja eikä mitään sinne päin vivahtavaa. »Jos sinulla on sulhanen, oikea miehinen mies, niin sano se, ja sinä saat seurustella hänen kanssaan niin vapaasti kuin vaan itse tahdot» — niin kirjurinrouva sanoi palvelijoilleen. Kaiken lisäksi oli Hilta vielä kirjurinrouvan serkku ja lapsuuden tuttu; ei siinä mitään kuria voinut pitää. Arvattavasti rouva juuri tuon sukulaisuuden vuoksi tekikin yrityksen — tahtoi saada orpanansa paremmille jäljille.

Hilta ehti olla kirjurilla yksitoista kuukautta, mikä oli hänen tähänastinen saavutuksensa. Paljon hän ehti muuttuakin sinä aikana. Luultiin jo, että Lintulan Hiltasta ehkä sentään tulee vielä tasainen kunnon naisihminen. Hän jo saattoi jäädä pois iltamistakin, vaikka ne pidettiin vallan lähellä, ja taipui orpanansa ohjeisiin vaatteiden ostossa ja muussakin elämisessä.

Vaivaa siinä kyllä oli ollut Salmion rouvalla, ennenkuin niin pitkälle päästiin — ja keskeneräiseksihän se kasvatus sitten perästäkin sillä kertaa jäi. Kun Hilta saapui, oli hän kaikkinensa niinkuin päähenkilö jostain kansantajuisesta kertomuksesta, jonka rouva äskettäin muisti jostain lukeneensa. Neidin yllä oli vaatekerta, josta näki, että sen oli määrä olla sievä, ja oli kai ollutkin varsin hieno siinä kääreessä, johon ompelijatar oli sen laittanut — mutta tätä maailmaa varten sitä ei oltu tehty. Tytön muut tavarat olivat kahdessa Itämaisen tupakkatehtaan pahvirasiassa. Siellä oli sikin sokin nuhraisia hameita, vanhoja huvipostikirjeitä, kengät, jotka olivat olleet ruskeat, sukkavarras, jota oli kuumennettu. Hilta oli taas ollut pari viikkoa köyhän isänsä mökillä lähdettyään kävelemään edellisestä palveluspaikastaan. Ei ollut tullut siellä pestyä, kun ei ollut saippuaa eikä rahaa.

— Jaaha, vai semmoinen sinä olet, sanoi rouva. No nyt sinä ensi työksesi lähdet Ojansivuun ja tilaat sieltä vankan kopan. Käsket tehdä vahvoista päreistä ja varustaa hyvillä kulmapuilla. Tältä päivältä saat jo palkan, mutta sinun ei tarvitse vielä tehdä talon töitä. Paluumatkallasi ostat osuuskaupasta saippuaa ja rupeat sitten pesemään vaatteitasi.

Hiltasta oli hirvittävän vastenmielistä lähteä, mutta ei kehdannut juuri vielä vastaankaan sanoa: Mikä kiire niillä kopilla ja pesulla nyt olisi ollut — olisi sitä tämän päivän saanut muutenkin oleilla ja paikkoja katsella. Tai jos olisikin käskenyt tavallisiin piian töihin, mutta kun oitis tuommoisiin — ja mitä minun pesuni ja korini hänelle kuuluvat — kyllä tämä taitaa minulta pian jäädä. Menen kaupunkiin…

Kun Hilta palasi, ei hänellä ollutkaan saippuaa sitä määrää kuin olisi pitänyt, mutta oli sen sijaan livekiveä melkoinen annos.

— Mitäs sinä nyt olet ajatellut? Enhän minä sinun livekiveä käskenyt ostaa — etkä sinä sillä rahalla näitä ole saanutkaan.