— Minä aattelin, että rouva unohti livekiven ja ostin sitäkin. Lupasin maksaa lopun myöhemmin.
— Ei sinun minua serkkuasi rouvitella tarvitse, mutta muuten minä nyt nauran sinua. Etkö sinä, hyvä lapsi, sitä tiedä, että meillä ei koskaan tehdä niitä kumpaakaan: ei käytetä pesussa livekiveä eikä tehdä kauppiaalla velkaa. Meidän on parasta sopia näistä asioista jo ensi hetkellä, ettei ruveta suotta alkuunkaan, ellei jatkosta ole toivoa.
Alkuun kumminkin lähdettiin. Hiltalla oli kohtalaisen hyvä palkka, mutta — hän ei mitenkään tahtonut saada sitä haltuunsa. Rouvalla ei sattunut olemaan, kun Hiltan välttämättömästi olisi tarvinnut ostaa sitä taivaan sinistä vualeeta, jota juuri oli kauppaan saapunut. Hän olisi tarvinnut puvun palokunnan iltamiin seuraavaksi pyhäksi. Hiltan kieltä kihelmöi sanoakseen, että jäätiinpäs velkaa piialle, vaikkei jääty kauppiaalle. Sitä paitsi hänellä oli täysi syy epäillä rouvan vain juonittelevan, sillä kun tyttö harmissaan sanoi menevänsä iltamiin vanhalla vualeellaan, asettui rouva sitäkin kovasti vastustamaan.
— Saat iltamarahat ja lisäksi kymmenen markkaa, kun pysyt kotona.
Loppujen lopuksi Hilta sillä kertaa jäikin kotiin, jäi ja tuskitteli. Mutta seuraavana päivänä hän tavatessaan iltamissa olleita kumminkin tunsi hienoista iloa siitä, että hänellä oli kaksikymmentä markkaa enemmän, kun toisilla sen sijaan oli saman verran vähemmän. Vualeepuku jäi teettämättä. Sen sijaan hän hetkistä myöhemmin osti hyvää villakangasta ja teetti siitä puvun, joka hänellä oli joltisessakin kunnossa vielä silloin, kun hän kaupunkiin muutettuaan oli siellä joutunut ahdinkoon.
Sangen salakavalasti serkku pelaili hänen kanssaan. Säästöpankissa oli — asianomaisen siitä mitään tietämättä — tili myöskin neiti Hilda Lintulalla. Sinne ilmestyi joka kuukausi milloin viisikymmentä, milloin satakin markkaa.
— Meillä on nyt vähän ahdasta aikaa, valitteli kirjurinrouva, mutta pidä luku saatavistasi — kyllä sinä ne saat. Ja sinulla alkaa nyt olla vaatetta ylläsi ja lihonutkin olet.
Sillä iällä totutaan helposti. Hilta heittäytyi haaveelliseen yksinäisyyteen, vietti iltansa vanhojen postikorttiensa parissa ja noudatteli miten kuten voimakkaamman serkkunsa johteita. Kerran tämä vaihteen vuoksi alkoi kehoitella Hiltaa lähtemään iltamiin, jotka pidettiin jossain etäämmällä. Hilta lähtikin ja seuraavana aamuna sopi rouvan naureskella hänen huonoa tuultaan: iltamissa ei ollut ollenkaan hauskaa ja muutteesta tuntui rahan tuhlauskin harmittavan. Hilta tiuskasi:
— Ei minun olisi pitänyt sinun vanhan kitupiikin käskystä lähteä — sopi sen tietääkin, että sinä sen noidut koko matkan mahdottomaksi.
Niin mentiin ja Hiltan aavistamatta pankkitili kasvoi ja vaatevarastot lisääntyivät säännöllisesti. Ohjelmassa oli nyt talvipalttoon laittaminen ja sen yhteydessä käytiin monta pikku sotaa, jotka kumminkin lopuksi taas päättyivät rouvan voittoon.