— Mitä sinuakin se tarkkuutesi auttaa, kun ei ole edes rintaperillistä, sanoi Hilta.
— Pitäisikö minun sen vuoksi hajoittaa kaiken maailman tuuliin se keko, joka on karttunut minun ja mieheni työstä? Mitä varten minä sitten ollenkaan eläisin, jollen jättäisi maailmaa vähän paremmaksi kuin se oli minun tullessani?
Näin rouva aina sitoi Hiltan sanoissa, ja Hilta tyytyi osaansa.
Mutta sitten tuli se yksi ja ainoa, jota vastaan kaikki voimat ovat vähäiset. Tuli rakkaus. Hilta rakastui pulskeaan nuoreen sälliin Oskariin, joka sattumalta oleili täällä kotonaan, ennenkuin lähti Tampereelle autokouluun. Hänellä oli jo valmiina säärystimet ja samettihousutkin ja hän loisteli iltasin kirkonkylän raitilla ja kahvilassa. Hilta vilkui häntä niin kauan, että oli itse täydessä tulessa, eikä kulunut kauan, ennenkuin hän sai varmuuden siitä, että Oskarikin todella oli hänen. Silloin hän tuli vallan toistaitoiseksi.
— Nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, mietti kirjurinrouva. Vastustus ei nyt auta vähääkään, joustavuuteen on turvattava. Täytyy antaa iltamarahat, muuten saattaa koko rakennus äkkiä romahtaa.
Rahat kylläkin, mutta entäs paitakysymys? Kuinkas se nyt sitten tällä kertaa järjestyy?
Hiltalla ei tullessaan juuri ollut paidasta tietoa ja oli hänellä yleensäkin melkoista elävämpi harrastus leninkeihin ja puseroihin, kuin alusvaatteisiin. Rouva siis oli ostanut liinaa ja teettänyt niistä muutamia paitoja, mutta — niihin ei pantu »prötyyriä». Itku ei ollut Hiltalta kaukana silloin kun ne paidat saapuivat. Nyt nuokin arvon vaatekappaleet olivat kaikki pesemättöminä. Rouva oli jo viikko sitten siitä huomauttanut ja varannut Hiltalle tarpeellisen ajan, mutta pesemättä ne vaan olivat jääneet. Rouva puolestaan oli jäänyt odottamaan juuri tämmöistä tapausta.
Jotenkin hermostuneena Hilta teki iltamavalmistuksiaan. Rouva antoi hänen rauhassa hääriä, mutta sattui kumminkin menemään keittiöön äkkiodottamatta kaikkein pahimmalla hetkellä: hän pääsi näkemään yhden lukemattomista rakkauden sivuseurauksista. Hiltalla oli sylissään paita, joka itse näytti häpeävän omaa pesemättömyyttään ja sitä käsittelyä, jonka alaiseksi se nyt oli joutunut. Hiltalla näet oli sylissään myös sievä mitta uuden uutukaista, osuuskaupan kaikkein hienointa ja leveintä »prötyyriä», jota hän pareillaan ompeli tuon suruvoittoisen vaatekappaleen pääntiehen ja käsiaukkoihin. Rouva käsitti siinä hetkessä, kuinka vähiin hänen kasvatusponnistuksensa olivat jääneet.
Harmista itkien Hilta kivahti: — jotain täytyy keinotella tämmöisessä paikassa, kun ei saa palkkojaan, että voisi rääsynsä laittaa ihmisten tavalla.
Rouva harkitsi parhaaksi poistua mitään sanomatta — ehkäpä vielä tulee parempi hetki.