Niinpä kerrankin palasimme erittäin tunnelmalliselta iltakävelyltä mäkiveräjän ohi, pysähdyimme jälleen hetkeksi, hymähdimme ja jatkoimme taas.
— Ne ovat kelpolailla lihoneet, tuo vasikka ja lammas.
— Vähemmälläkin vehnäsellä.
— Vileenska on vähän tarjoillut niitä meille — kaksisataa viisikolmatta koko pari.
— Vai niin. Mitäs me niillä tekisimme? — Kumppanini hymähti eikä vastannut. Olimme tästä asiasta joskus keskustelleet loppumattomiin. Minä en kärsinyt teurastamista, mutta kaipasin kumminkin joskus lihaa syödäkseni. Selitin, että liha on vain jotain massaa, joka hyvin valmistettuna ei enää tuo mieleeni sykkivää sydäntä, jonka puukko on vaimentanut. Aina tein kiusaantuneen ilmeen, kun hän ihaili sikaansa ja sen lihomista. Hänkin kiusaantui ja sanoi: — Älä pakoita minua ajattelemaan.
— Jokainen ajatus on aina ajateltava loppuun, sanoin minä ylevästi.
— Olisi mahdoton elää jos ajattelisi, sanoi hän ja taputteli sikaa sydämellisesti.
Näin kävi usein ja niin kävi nytkin tämän iltakävelyn jälkeen.
* * * * *
Toverini ja ystäväni tohtori oli perjantai-iltana puhelimella ilmoittanut saapuvansa luokseni sunnuntaiksi filosofeeraamaan. Tulin tästä tiedosta sangen iloiseksi: meillä oli takanamme yhteinen sisältörikas nuoruus, eikä vanhojen siteiden lujittamiseen nyt enää tarjoutunut tilaisuutta liian usein. Mieleni läikähti onnellisesti ja puhelimesta palatessani ilmaisin sanoman kumppanilleni hyvin tartuttavalla äänellä. Mutta vaikutus olikin masentava. Vanha ikuinen juttu: ei ole mitä tarjota paremmalle vieraalle. Niin ja toinen: ihan sattumalta ei ole juuri sanottavia rahojakaan, millä mitään hankkisi, jos jostain jotakin saisikin.