Minä en tietenkään tämmöisiä näkökohtia tunnustanut. — Kyllä se nyt ainakin tulee sunnuntaina, sanoin lyhyesti.
Kuten sadasti ennen, päättyi tilanne hiukan epäsointuiseen äänettömyyteen. Kumppanini katosi jonnekin ja minä asetin hyvin salaa itselleni kysymyksen, onko perhe-elämä ruokineen ja ruokavieraineen sittenkään sovelias vapaalle, luovalle ihmiselle…
Myöhemmin illalla tavattaessa kysyin kuin ärsyttäen: — No aiotko saada sille tohtorille mitään toimeksi?
Hiukan tuskastuneesti hän vastasi: — Nieminen tappaa huomenna Vileenskan vasikan ja lampaan. Ensi viikolla minä lupasin toimittaa hinnan.
Sitten hän otti keittokirjan ja alkoi suunnitella päivällistä: kuinka käytettäisiin sydän, munuaiset ja maksa — saavi on kanssa ravistunut, pitää vielä tänä iltana panna se paisumaan, että saa lihat suolata… Vileenska lupasi itse tulla avuksi teurastukseen. Saa sitten nähdä, saako se tällä kertaa veren tallelle, vai meneekö taas maahan.
Minulla oli tekeillä työ, jonka pohja-aatteena oli ylevä sopusointu ja valoisa usko sen mahdollisuuteen. Muuan toimelias estetikko oli julkisuudessa puolittain häväissyt minua sen vuoksi, että teoksissani ei ollut mitään rakentavaa pohjaa. Nyt minä yritin semmoista, mutta tänäkin iltana teki mielikuvitukseni tepposia. Minä näin vaan vasikan ja lampaan sydämet; näin ne niin tarkoin, että saatoin täältä karjapihaan seurata, kuinka eteiset ja kammiot sykähtelivät painaen lämmintä verta aivoihin, jotka uneliaitten aistinten välityksellä kehittelivät himmeitä vaistomuksia yhä himmenevästä illasta. Näin vielä kolme muuta sydäntä, kaksi tuolla ja kolmannen täällä, nekin painellen hehkeätä nuorta verta ruumiin jäseniin; aivoihin, jotka kuvastelivat kuluneen päivän hykerryttäviä yhteisiä pikku elämyksiä. Tämmöinen mitättömyys saattoi vietellä mielikuvitukseni harhateille valmiiksi viitoittamiltani laduilta.
Näin vielä hiotun teräksen, joka tämän yön valjettua oli tunkeutuva kahteen sydämeen. Mielikuvitukseni, kun kerran oli karkuteille päässyt, kuvitteli saman terän tunkeutuvan myöskin noihin kolmeen muuhun sydämeen. Estetikolla on tuskin oleva iloa minusta.
* * * * *
Aamulla siihen aikaan, jolloin lapset juuri vetävät sukkia ja kenkiä jalkaansa, veti jokin pakko minua ulos. Tavoitin oman lapseni portaissa ja lähdin heti johdattamaan häntä poispäin talosta. Takapihalla näin nyljetyn vasikan ruhon riippuvan kinnerissä ja Vileenska tuli juuri keittiöön päin sisälmyskoppa käsivarrella. Lapsi ei huomannut kumpaakaan. Se tepasteli sievillä jaloillaan minun kädestäni pitäen suoraan Vileenskan mökille päin. Oli kuulakka syyskesän aamu, maailma näytti muuttuneelta. Huomenna oli ystäväni ja toverini tuleva tänne. Minusta hän tällä hetkellä tuntui sittenkin omituisen vieraalta. Eikähän siinä mitään kummaa ollut, olimmehan jo kymmenisen vuotta liikkuneet niin erilaisilla harrastusaloilla. Perheolommekin olivat muodostuneet niin tuiki erilaisiksi…
Kun lapsen kanssa saavuimme mökille, kohtasimme pihassa kaksi laimeata silmäparia, jotka näyttivät siltä kuin olisi ne herätetty unesta liian aikaisin. Jostain syystä pisti silmääni, että navettapihan veräjä oli jätetty auki.