* * * * *
Eipä voi juuri ajatella iloisempaa ihmistä kuin neiti Hilda Lintula, joka nyt tästä maalaiskirkonkylästä matkusti Tampereelle. Vapaus on ihmiselle ihana asia, se voi joskus olla leipää ihanampi — ainakin niin kauan kuin molempia on. Kuinka tavattoman ahdasta olikaan elämä ollut tähän asti. Selvimmin hän oli sen tuntenut Oskarin seurassa — niinkuin olisi tuo ahtaus jonain vieroittavana henkenä säteillyt hänestä Oskaria kohden, tuota raikasta, iloista miestä, joka ei varmaankaan koskaan ollut mitään kahletta kantanut. Oskarin hymyssä oli joskus ollut niinkuin pientä säälin värettä ja silloin oli Hilta ajatellut, että jaksaneeko hän koskaan kasvaa Oskarin rinnalle. Ei ainakaan niin kauan kuin hän nuhkii kirjurin pienissä nurkissa ja antaa saidan orpanansa ohjailla pukuasioitaan. — Kaupungissa esiinnytään toisella tavalla, oli Oskari sanonut. Niinpä niin, siellä esiinnytään… Täällä vain ollaan piikana.
Pankissa oli rahaa hyvän joukon toista sataa enemmän, kuin Hilta laski olevansa saamassa. — Tämä on semmoinen talo, että täällä lisääntyy raha itsellään, sanoi johtaja, joka tiesi kirjurinrouvan toimet. Kaikkiaan siellä oli vähän päälle kahdeksansataa, mutta johtaja puhui, ettei hän nyt tällä hetkellä antaisi muuta kuin viisisataa — eikö loppu saisi jäädä edelleen pankkiin? Tai jos neiti niin tahtoo, voi kaupungin säästöpankki kyllä ottaa vastatakseen tämän lopun ja antaa sieltä samanlaisen kirjan. On hauskempi jatkaa siellä säästämistä, kun on jo täältä alku.
Hilta ei paljoa kuunnellut johtajan pakinoita — otti mitä annettiin ja lähti. Mutta noissa seteleissä oli jokin ikäänkuin kirous sellainen, että tuntui vastenmieliseltä käyttää niitä tällä vapauden tiellä. Ne polttivat ja vaivasivat ja hän jo ajatteli, että kunhan pääsee kaupunkiin, niin vie heidät koko lehut kiireen kaupalla takaisin pankkiin. Tarpeitahan Hiltalla oli paljon — ei tosin tiettyjä, mutta sitä jännittävämpiä. Mutta nämä rahat — jollakin tavoin keveämpiä, noin vain käteen saatuja niiden olisi pitänyt olla. Mieluummin sittenkin vaikka lainattuja.
Talvipalttoo olisi tarvinnut ostaa — hän vihasi tuota vankkaa vaatekappaletta, jonka kirjurin rouva oli valinnut. Kun saisi sen myytyä, mutta kukapa semmoista kaupungissa ostaisi. Sitä paitsi kirkuivat nuo setelit ihan Salmion rouvan äänellä, että me olemme sinun kokovuotinen säästösi… Olkoon sillänsä — Hilta vei kaksisataa pankkiin ja jätti loput taskuunsa, käyttipä heitä sitten mihin tahansa. Ja kummallista oli, että nuo loput sen jälkeen tuntuivatkin keveämmiltä, niinkuin olisi niistä jonkun veron maksanut. Tutustuttuaan lähemmin asunto- ja työtoveriinsa hän tämän johdolla helposti löysi sopivia tilaisuuksia niiden käyttämiseen; Saipa antaa tälle lainaksikin viisikymmentä markkaa.
Hilta tapasi Oskarin vasta muutaman päivän päästä ollessaan kävelyllä ystävättärensä kanssa, — poika tuli illalla vastaan Hämeenkadulla iloisessa seurassa, jossa oli sekä miehiä että naisia. Hän näytti hämmästyvän tätä odottamatonta jälleennäkemistä, mutta hämmästyksessä oli jotain vierasta, niinkuin olisi tämä kohtaus tullut sopimattomasti. Hän ei heti ymmärtänyt edes kääntyä tervehtimään, vaan jatkoi ensin matkaansa. Hetken kuluttua sentään tuli takaa päin seuraan liittyen, ja he saivat selvitellä asiaa kolmannen läsnäollessa. Kohtaus oli kaikin puolin nolo — semmoista teennäistä leikin tavoittelelua, johon turvaudutaan silloin, kun kummankin mieli oikeastaan on muualla. Oskari tietysti luuli, että tyttö oli muitta mutkitta vaan lähtenyt hänen perässään tänne. Hilta taas vaistosi tämän Oskarin ajatuksen.
— Keitä ne siinä sinun kanssasi olivat? kysyi Hilta.
— Tavallisia trokupoikia vaan — pitääkin lähteä sinne. Kai sitä pian paremminkin treffataan — missä sinä asut?
Siltä kävelyretkeltä palattuaan Hilta vasta oikein tunsi olevansa kaupunkilainen. Jos hänellä vielä olisivat ne setelit olleet käsillä, olisi hän heti mennyt ja sittenkin ostanut sen talvipalttoon. Nyt hän meni ja osti vain lakin ja päällyskengät. Hilma Hakala, ystävä ja asuintoveri, auttoi häntä valinnassa, kykenipä vielä lyhentämään sitä viidenkymmenen markan lainaansakin kahdellatoista markalla, kun Hiltan rahat sen verran puuttuivat. Loppu jäi seuraavaan kevääseen ja sitten edelleen, kun Hilma eräänä yönä äkkiä katosi…
Kohdatessaan uudelleen Oskarinsa Hilta selvästi huomasi, että Oskaria tosiaan vaivasi tämä hänen äkillinen kaupunkiin tulonsa. Oskari alkoi heti puhella, että täällä on vaikea yhtäkkiä saada työpaikkaa ja rahaakin kuluu paljon. Häneltäkin on mennyt niin ja niin — täytyi jo vipata yhdeltä huijupojalta, vaikka kyllä niittenkin kanssa saa varansa pitää. Mutta Hiltapa selitti, että hänellä jo on työpaikka ja että hän sentään kykeni hiukan ostamaankin — »että-mä herralle paremmin kelpaisin», lisäsi hän ja tunsi, kuinka hyvää nuo sanat tekivät. Hän ilmoitti vielä, etteivät hänen rahansa suinkaan näihiinkään kaikki menneet. — »Tuossa talossa on kanssa», sanoi hän veikeästi viitaten pankkirakennukseen, jonka ohitse he juuri kulkivat. Näin sanoessaan hän tunsi, kuinka noista pankissa olevista rahoistakin yhtäkkiä katosi se ahdistava paino, joka niiden mukana oli maalta seurannut. Oli hauska ne sieltä minä päivänä tahansa ottaa, jos Oskarin kanssa niin tulisi puhuttua.