Heidän kesken muodostui nyt itsestään semmoinen tapa, että kohtauksista ei sovittu etukäteen. Hilta lähti illalla Hilman kanssa ulos ja kummankin mielessä sykki onnen aavistelu. He poikkesivat tuttuun kahvilaan, jossa poikien myös oli tapana istua. Jos nämä olivat siellä, virisi pöytien välille hauska kiusoittelu, jota jatkettiin tuntikausi, kunnes jompi kumpi seura ensin lähti, tytöt kauheasti kikattaen ja yhtäkkiä poiketen poikien edeltä johonkin uuteen paikkaan: toiseen kahvilaan tai eläviin kuviin, Vasta myöhemmin antauduttiin yhteen ja tultiin milloin poikien, milloin tyttöjen kamariin.
Joskus oli tiedossa hauskat iltamat. Tytöt pysyivät näkymättömissä, he eivät tahtoneet tietää poikien aikeista — oli suloista tehdä valmistuksiaan pienessä jännityksessä. Hilta kävi pankissa — hän tahtoi kerrankin laittaa itsensä oikeaan kuntoon, nyt kun hän jo ymmärsi ne asiat. Jokin vaisto taisi kuiskata, että tällaisia laitoksia ei niillä rahoilla enää pitkälle jatkettaisi, mutta — saihan hän hyvää palkkaa ja nämä pankkirahat nyt olivat muutenkin semmoisia kuin olivat… Silkkipusero ja kiiltokengät — Hilma ymmärsi varsin hyvin, että hän nyt tuli olemaan komeimpia tyttöjä, mitä siellä iltamissa oli. Ja niin olikin asian laita. Ystävättäret tulivat paikalle aivan alussa, ja Hiltalla oli kolme hyvää poikatuttua, kun Oskari saapui. Hilman poika ei tullut perästäkään, mutta se näytti häntä pikemmin ilahuttavan kuin surettavan. Hilma oli joskus niin kummallinen — ei Hilta aina voinut sen mieltä ymmärtää.
Hilta pysyi Oskarinsa kanssa ja loppupuolessa Hilma kuiskasi Hiltalle:
— Mene sinne vaan poikasi kanssa, minä menen muualle enkä tule ennenkuin aamulla. Morjens vaan…
Se olisi ollut ihana yö eikä aamussakaan olisi ollut mitään vikaa. Kallis silkkipusero oli tosin surkean näköinen ja kiiltokengissä oli pahoja naarmuja, mutta mitäpä niistä tällä aamuhetkellä. Mieli souteli ihanassa jälkitunnelmassa, ei ollut katumuksen hetki tämä. — Mikä onkaan minun ikäni? Kaksikymmentä yksi vuotta — ja tässä ovat käsivarteni… Hyvin olisi kaikki ollut, ellei juuri sinä pyhäaamuna olisi tullut se vastenmielinen kirje.
Se oli vastenmielinen heti ensi näkemältä — osoite kankeata maalaiskäsialaa. Ajatus kieltäytyi kaikesta arvailusta — onneksi ei Hilma vieläkään ollut tullut, saattoi avata sen yksinänsä.
»Rakas tyttäreni, nyt kirjoitan sinulle…»
— Mitä? Alla oli »isäsi Davit Lintula», mutta eihän isä osaa kirjoittaa. Kukahan tätä on törkkinyt?
»…ja ilmoitan, että olen muuton voinu hyvin, mutta nyt olen jo kaks viikkoo maannu sängysä kipeenä ja minä näin sen valo kuvan jonkas lähetit santralle vaikkes mulle lähettäny ja aattelin sitte että kun kuulin Salmion Prouvalta että sinulla oli nätisti kassasa rahaa kus lähdit niin aattelin että jos sinun passais lähettää hiukan vanhalle isälles kun on kansa joskus Sinua muistanu…»
Se oli se varhaiskeväinen sunnuntaiaamu. Ilma oli kirkkaan suojakas, kyyhkyset kuhertelivat naapuritalon räystäällä. Hilma tuli kotiin »kivalta» retkeltään ja heittäytyi heti vaatteissaan sängyn päälle nukkumaan.