Se selitys jäi kokolailla myöhäiseen — se on vieläkin antamatta ja Sofööri-Oskarin puolesta se pysyykin antamatta. Eräänä kesäkuun yönä tapahtui kuitenkin tämän näytelmän nopea ja perinpohjainen loppuselvittely.
Siitä tehtaasta, jossa Hilma ja Hilta kävivät, vähennettiin alkaneen pulan vuoksi työväkeä, jolloin heidätkin molemmat sanottiin irti. Sovitettiin niin, että jälkimmäinen irtisanomisviikko tuli lomaviikoksi ja sitä nämä neitoset nyt viettivät. Hiltan mieleen oli tullut, että pitäisi kai käydä maalla, mutta isän ja Salmion rouvan kirjeet tulivat samassa mieleen ja hän torjui koko ajatuksen. Hilma oli ruvennut viettämään yhä säännöttömämpää elämää ja oli nykyään enää harvoin öitä kotona. Olipa muutaman kerran yrittänyt tuoda jotain hämäriä seuroja kotiinkin, mutta olivat kyökkikunnan akat tällöin nostaneet pelottavan melun.
Hilta oleili jo iltojakin yksin kotosalla, raukeana elämäänsä eteenpäin ajatellen — ja joskus jo hiukan taaksekin päin. Katujen ja puistojen valkeus ja vehmaus saivat liikkujatkin näyttämään toisenlaisilta — niinkuin hiljalleen kävellessään olisivat vain muistelleet menneitä talvi- ja kevätkuukausia. Oskaria ei näkynyt, autoasema oli tyhjä… Hilta asteli kotiin kamariinsa ikävöimään, jotain…
Kahdentoista aikaan kuului melua kadulta, talon kohdalta. Hilta meni akkunaan katsomaan. Siellä oli joukko miehiä ja kaksi poliisia Hilman ympärillä. Kaksi miehistä oli juovuksissa ja poliisit yrittivät kuljettaa niitä pois, toiset kaksi, jotka olivat selviä, pitivät kiinni Hilmasta. Lopulta siihen tuli ajurikin ja toinen juopuneista pantiin siihen. Hilma itki niiden toisten käsissä, kunnes kaikki lähtivät.
Haaveellinen yö oli äkkiä saanut eloa…
Seuraavana aamuna olivat ne samat miehet Hiltan kamarissa.
— Te olette samaa sakkia kuin Hakalakin, teidän on kanssa käytävä konttoriin. Olette myös vetelehtinyt öisin miesten kanssa.
Jotain tuttua mutta tähän asti muistamatonta jymähti Hiltan tajuntaan.
Vasta hetken päästä hän sai sanottua:
— Olen minä sulhaseni kanssa.
— Kuka se muka on?