— Jaaha, vai semmoinen sinä nyt olet, sanoi kirjurin rouva, kun Hilta taas istui hänen keittiössään. — Onpa korisi säilynyt eheänä, mutta paidat näkyvät olevan samassa kunnossa kuin olivat lähteissäsikin. Ei mar sentään — prötyyriä näkyy olevan… Ja hampaasi olet sittenkin päästänyt tuolla tavalla menemään.
Hän sai nyt rauhassa puhella, ei Hilta tiuskinut eikä nakellut niskojaan. Matka Tampereelta oli kestänyt siksi kauan nytkyttää, että kyyneleet olivat monta kertaa ehtineet kierähtää silmänurkkiin ja siten yhdessä väsymyksen ja kesäisen hempeyden kanssa pehmittää hänen luontonsa perin pohjin. Kun hän kyytimieheltään kuuli, ettei Salmiolla tällä hetkellä ollut palvelijaa — ellei nyt eilen tai tänään ollut tullut — niin poikkesi Hilta sinne niinkuin kotiinsa.
Ja aivan samoin kuin viime kerralla ensi työksi laitettiin kori, niin laitettiin nyt hampaat — tehtaalle oli keväällä tullut hammaslääkäri, sinne sai Hilta nyt lähteä yllään Salmion rouvan paita ilman prötyyriä, kun omista ei ollut päälle pantavaa. Sieltä palattuaan sai tytär lähteä isäänsä katsomaan. Hän sai kuulla ukolta itseltään, että Salmion rouva oli häntä kivun aikana autellut, niin ettei sentään mitään ollut puuttunut.
— Saa nähdä, aikookohan sitten nyt sinulta kiskoa niitä takaisin, sanoi ukko huolestuneella äänellä. — Kai ne minulta kumminkin maksamatta pysyy.
Hiltan elämä kirjurilla jatkui sitten taas ulkonaisesti entisen laatuisena livekiveen, prötyyriin, vualeihin ja velan tekoon nähden. Salmion rouva karttoi tarkoin kaikkia kyselyjä ja varjeli Hiltaa kyselijöiltäkin — Hilta sai olla melkein niinkuin itse tahtoi. Ei tullut riitaa edes iltamiin menoista, sillä Hilta ei niihin nyt ollenkaan pyrkinyt.
Ei heillä ollut puhetta edes palkasta, ennenkuin kuukausi tuli täyteen.
Rouva tuli silloin rahatukko kädessä Hiltan luo ja sanoi:
— Kuinkas nyt sitten tehdään — en minä mielelläni maksaisi sinulle sen enempää kuin viime vuonna. Mutta minkämoisille palkoille sinä siellä kaupungissa olet tottunut?
Pankkiin panosta ei rouva nyt puhunut ollenkaan. Kun Hilta ei hänelle mitään vastannut, antoi hän rahat ja sanoi:
— Ehkä vaitiolo on myöntymisen merkki — ja meni pois.
Rahat kädessä Hilta puhkesi hiljaiseen itkuun — eihän sille mitään voinut, tuli niin kovasti kaikki mieleen. Seuraavana päivänä hän hartaasti vei rahansa säästöpankkiin, veipä niin tyystin, että joutui pian pulaan. Silloin sanoi kirjurin rouva: