— Älä sinä nyt rupea itseäsi kiusaamaan. Ei sitä varten eletä, että säästetään — saiturit niin tekevät.
Rouva jatkoi esitelmäänsä pitemmällekin, kunnes Hilta vihdoin ärähti:
— Ei sinun tapojasi kanssa kukaan taida.
Mutta hän hymyili sitä sanoessaan lämmintä ja kiitollista hymyä.
* * * * *
Hilta oli nyt kunnankirjurilla kaksi vuotta yhtä mittaa. Toisen vuoden loppupuolella tapahtui hänen toinen itkemisensä, eräänä keväisenä iltana, kun nuorisoseuran talolla oli teatterinäytäntö. Muuan mies tuli häntä sinne noutamaan — nuori koneenkäyttäjä, joka äskettäin oli saanut paikan suuressa tamperelaisessa tehtaassa. Hän ei ollut puhunut Elli rouvalle mitään koko asiasta, mutta kun hän näki Saarisen tulevan — se oli miehen nimi — ailahti hänen mielensä niin hyväksi, että vedet taas herahtivat, niinkuin silloin ensimäistä palkkaa saadessa.
Pian he sitten menivätkin naimisiin ja muuttivat Tampereelle. Mutta vallan toisilla edellytyksillä tämä Hilta nyt saapui tuohon nuoruutensa tuttuun pesään. Niinkuin kauempaa, hyvin kaukaa, hän katseli kahviloita, eläviäkuvia ja muita — autoja hän aivan erikoisesti kavahti. Siitäkin hänen mielensä oli hyvä, että heidän asuntonsa sattui olemaan vallan toisella puolella kaupunkia.
Niinkuin jokin ihmepäivä oli se, kun Salmion Elli sitten kerran aikojen päästä tuli nuorta paria katsomaan. Hilta kunnioitti nyttemmin kovasti tuota hiukan kirpeätä muijaa, jonka ohimoilla jo alkoi näkyä iän kuuraa. Salmion rouva kulki terhakkana heidän huoneissaan ja tutki kaikki paikat niinkuin mikäkin tarkastaja eikä suinkaan säästänyt neuvojaan eikä huomautuksiaan. Mutta kun Hiltan muutamanviikkoinen esikoinen sitten heräsi ja äiti nosti sen rinnalle, kelpasi hänen sanoa tuolle viisaalle lapsettomalle orpanalleen:
— Mutta mitäs sinä tähän tiedät?
Salmion rouva painui tällöin ikäänkuin hiukan pienemmäksi. Hän nytkähytti vain vähän päätään ja hymyili mielevästi.