PALUU

Historiallinen kertomus vuodelta 1920.

Vanha, miespolvien käyttämä tie puikkelehtii pitkin kevätkesäistä korpimaisemaa. Vanhaa on kaikki, mitä siinä näkyy: asumukset, metsät ja maat. Elpynyt vihannuus on niinkuin lasten koristelua naavaisten puitten ja harmaitten seinien vaiheilla — pian se kuihtuu, mutta miespolvien takaiset elämän perusmuodot jäävät. Tämä on kaikkein vähäpätöisin tie ja tienoo, mutta se voi askel askeleelta olla yhä sisältörikkaampi, esimerkiksi semmoiselle miehelle, jonka koti ja lapset ovat tien takana ja joka ei ole niitä nähnyt vuosikausiin. Niin oli nyt laita, kevätkesällä 1920. Eräänä lempeänä iltapuolena asteli tuota tietä juuri semmoinen mies.

Hän ei ollut nähnyt maisemaa eikä maisema häntä kolmatta vuoteen ja viime näkemälläkin, eräänä himmeänä maaliskuun yönä vuonna 1918, oli miehellä melkoinen kiire pois tämän maiseman piiristä. Nyt oli siitä silloisesta vauhdista muistona masentunut ja kaikin puolin kulunut ulkomuoto, josta miehen entiset piirteet vain heikosti häämöittivät. Ei näyttänyt enää palaajalla olevan samaa kiirettä kuin oli ollut lähtijällä. Häntä olisi voinut luulla suureksi luonnon ihailijaksi, sillä hän istahteli tavan takaa, ärsytellen pesiviä rastaita, joille tämmöinen ihmisen liikkuminen oli outoa. Ja vaikka miehessä ei ollut mitään kehitettyä runollisuutta, ei hänen herkistynyt tajuntansa tällä kertaa voinutkaan torjua muutamia hentoja vaikutelmia. Puron lirinä oli uneliaan onnellista ja lahonnut raja-aita näytti johtavan unelmansa vuosikymmenien takaa. Näitä mies tahdottomasti katseli, sillaikaa kun varsinaisten ajatusten pyörre väsähti ja seisahti. Kaiken vaikutelman ydin ja ihme oli siinä, ettei maiseman hengessä tuntunut jälkeäkään siitä silloisesta. Oli jotain herttaista siinä ajatuksessa, että tämänkin tien takaa oli sodittu.

Mies otti taskustaan armahduspassin ja seurasi silmillään siinä olevia painettuja ja kirjoitettuja rivejä. Tässä minä palaan sotaretkeltäni ja tämä paperi on kädessäni, nämä vaatteet ylläni. Niitäkö varten minä taistelin? En — enkä minä taistelusta tulekaan. Taistelut ovat kaukana niinkuin unen maassa, eikä mikään, mikä nyt on, koske niitä. Taistelu oli vain suurta hurmaa — olikohan se mitään muuta? Köyhälistöllekö valta? Valta oli kaukana joillakin, joista minä en tiennyt mitään ja täällä oli valta Rinnellä. Kenellä lienee nyt valta — jollakin se ainakin vielä hyvin vahvasti on. Tuntuu tänne asti, että kaikkien on vain nähtävä valta eikä saa olla niinkuin on. Niinkuin varkain istun tässä paperi kädessä — tuo kirkas taivas ulottuu kauas yli tämän korven ja siellä on saman taivaan alla valtaa…

Istuvan miehen silmät juuttuivat yhteen kohtaan; oli niinkuin olisi huimannut tämä aatosten suunnaton outous. Että nyt oli jäänyt pois se suuri ja kauhea seikka, jonka keskellä hän niin kauan oli ollut ja hengittänyt, ettei mitään siitä näkynyt tähän hiljaiseen korven aukeamaan. Onko tästä alkamassa joku uusi saman tapainen, johon on mentävä yksin, ilman toverijoukkoja? Kipeä tyhjyyden tunne pusersi rintaa, kun hän nousi mättäältään ja alkoi hitaasti liikkua sinne päin, missä tiesi kotimökkinsä tulevan näkyviin seuraavasta aukeamasta.

Ympäröivän maanpinnan ja oman entisyyden mitättömimmät pienoisseikat pyrkivät yhä lähemmäksi — ei minään onnellisina ja rauhoittavina, vaan niinkuin unohdetut tuttavat, jotka vaativat tiliä jostakin. Olisiko hänen pitänyt pysyä täällä paikoillaan? — ja jos niin olisi tehnyt, niin kuinka nyt kaikki olisi? Toisin olisi — mutta millä lailla toisin, sitä ei mielikuvitus kyennyt alunkaan aprikoimaan. Nämä äänettömät vastaan tulijat tässä paluumatkan viimeisillä tutkaimilla, ne vaan yhä kiinteämmin vaativat tunnustamaan oman suuren merkityksensä kaiken sen suuren rinnalla, joka jäi taakse ja nyt askel-askeleelta tuntui kutistuvan yhä vähäpätöisemmäksi. Paluuhetken jännitys kiihtyi sisältä päin, niinkuin lähdön jännitys oli kiihtynyt ulkoa päin…

Nyt — nyt asumus tuon puunjuuren kohdalta pilkahtaa näkyviin. — Minä ajattelin tästä hetkestä jotakin, paljonkin, mutta että se olisi tämmöinen, sitä en ajatellut. Lyövätkö hetket yhteen, silloinen kuohuva epätoivo ja tämä — eikö välillä oleva merkitse mitään? Olenko minä ollut tässä koko ajan? — ollut tässä enkä päässyt estämään…

Kyyneleet, nyt ne tulivat, ilmestyivät sinne, minne ne ihmisellä ilmestyvät, ja kerran vauhtiin päästyään ei itku enää ollut hillittävissä. Mieli riehutti nyt omia hajallisia kysymyksiään ja hillittyjä tuskiaan sinne tänne. Omiin valtoihinsa kerran päästyään ne lyhyessä ajassa niinkuin luonnon voimat hakeutuivat omiin uomiinsa ja saavuttivat jonkinlaisen tyhjän tasapainon. Asumus tuli näkyviin niinkuin mikä tahansa muukin mökki matkan varrella, niinkuin ei olisi tiennyt siitä mitään. Itku ei ollut tuonut tietoa, se oli vain kirvoittanut epätietoisuuden…

Mies nousi, veti syvään värisevää henkeään, astui rauhallisesti veräjästä ja lähti matalien peltosarkojen välitse suoraan pirttiä kohden. Jännitys tuntui kyllä vieläkin, mutta se oli nyt tasaista ja luonnollista. Lähtöhetken tuttu mielikuva pysyi pysymistään: vaimo jäi täysin avuttomaksi, kun ei voinut lähteä mukaan muutaman viikon vanhan lapsensa kanssa — nuori kaunis vaimo, jonka kanssa mies oli paljon riidellyt ja jota hän oli paljon rakastanut. Niin hän silloin jäi, ja astuessaan nyt pihaan tiesi mies vaimon ja lapsen täällä vieläkin olevan ja elävän, noiden seinien sisällä tai jossain tässä ihan lähellä. Hän tiesi — tai paremminkin: jokin järkähtämätön vaati häntä tietämään enemmänkin, mutta sitä enempää mieli nyt kiihkeämmin kuin koskaan kieltäytyi omaksumasta. Äskeinen selventävä itkukaan ei ollut saanut sitä seikkaa selvenemään. Miehen jo oven rivasta vetäessä se vielä taisteli vastaan.