Kun pirtin sekava sisältö hänelle samassa aukeni, ei se tehnytkään häneen mitään erikoista vaikutusta. Kaikessa, mitä hän näki ja tajusi, oli omituisen viileä vierauden tuntu.
Vielä tuvan sisässäkin, ihan tosiolevaisen läheisyydessä hänen luontonsa ponnisti vastaan; hän koetti olla näkemättä mitään muuta kuin lastansa. Se oli likainen, repaleinen tyttö, jonka kasvoilla asui varhainen, tylsä raakuus. Se katseli miestä suu ammollaan, muutti sitten paikkaa ja jäi siihen taas samoin katselemaan. Ankara todellisuus otti häikäilemättä sen paikan, jota unelmatkin olivat hienotunteisesti karttaneet tänä kolmatta-vuoden aikana kaiken saastan keskellä: isä oli koko ajan kuvitellut lastansa vain semmoisena kuin hän sen silloin maaliskuun yönä jätti nukkumaan.
Mutta täytyihän miehen lopulta jollakin lailla suhtautua siihenkin, jonka tieto tiesi, vaikkei mieli omaksunut. Sängystä riepujen sisältä kuului vakahisen lapsen vikinää. Mies kuuli äänensä kysyvän tytöltä:
— Kenenkäs tämä on?
— Te on meilän äilen ja Mohlike-Juttin poika. Ei itä taanu poikaa, mutta Jutti tai.
— Kuka se Mohlike-Jussi on?
— Te on temmonen taatananmoinen lemotuu — leitutälli te on.
Pesän edessä hääri vanha käsnänaamainen ämmä, jonka mies tunsi vaimonsa äidiksi ja joka koko kohtauksen ajan piti yhtämittaista motkottavaa pakinaa.
— Joko punikki ny palaa kansanopistosta — joko on jatkokurssit käyty, vai viäkö tekee miäli porvarien kansa pyssysille.
— Ku-ma sen sanonki, ettei tartte mennä herrojen kansa marjaan — min olen ikäni tyätä tehny ja tyästäni eläny — mutten lähle kotooni herrojen asioille — e-he-hen. —