— Neh, samak-konstit täälä on Valkosten valtakunnasa ku punastenki — ihmisiä tehlään joh toisia tapetaan — ei porvarikaa niin tyynni tapa, ettei tarpeeseen löyletä.
Ämmä jäi vielä jatkamaan tolkutonta motkotustaan, kun mies hiljaa painoi pirtin oven kiinni.
* * * * *
Oliko päivä jo painumassa? Eikö ollut aamupuoli vielä äsken?
Korpisilmänteen keskellä oli asumus yhä paikoillaan. Vielä aivan äskettäin, aamupuolella, oli muuan mies istunut ja viivytellyt silmänteen tuossa laidassa. Nyt sama mies istui tässä laidassa käytyään halki tuon kodin ja konnun. Hän katseli vielä salaisesti asumukseen päin, mutta aikoi pian siirtää istuinpaikkaansa tuonnemmaksi, johonkin tiheämpään näreikköön, missä ei näkisi muuta kuin omien kasvojensa kajastuksen.
Mies ei ollut tavannut vaimoaan — se seikka oli 'tavallaan pelastanut hänelle tämän ehtoohetken. Ei hän osannut edes vaistota, oliko vaimo pistäytynyt piiloon, vai oliko todella sattumalta poissa. Ei hän ollut sitä kysynytkään; hän oli vain nopeasti kiirehtinyt pois, ettei sillä vähällä enää olisi joutunutkaan vaimonsa kanssa kasvot vastakkain.
Tähän hän nyt oli päässyt. Kauemmaksi kyllä pitäisi siirtyä, etäälle, tuonne päin, missä korpirastas jo viritteli kieltään. Mutta mieli teki vielä viipyä tässäkin ja varkain puunrunkojen välitse silmätä tuota entistä asumusta, jonka katon alla nyt asui vierasta väkeä. Oli niinkuin olisi äsken keskipäivällä saattanut hautaan lähimmät omaisensa: itkettävän kaihon ohessa hyväili mieltä myöskin vapautuksen tunne. Maisema näytti silmään heikentyneeltä vanhalta muistolta: kaistale peltoa ja navetan tausta, jonne lantaläjä oli jäänyt pois viemättä. Asumuksesta kuului oven käynti, niinkuin äännähdys entisiltä ajoilta.
Mies nousi ja lähti, käveli tietä kävelemistään katsellen paikkaa, minne uudelleen istahtaisi. Väsytti kauheasti, jalat olivat iltaa kohden taas hiukan turponeet. Sovelias istuinpaikka tarjoutui joka askeleella, mutta ne olivat kaikki yhtäläisiä; teki mieli yhä vain astua eteenpäin — niinkuin olisi istuinpaikan valitseminen nyt merkinnyt jotain ratkaisevaa.
Kunnes ruumis melkein itsestään asettui istualleen tien oheen kiven kylkeen, ja tosiaan tuntuikin nyt siltä, ettei hän tästä enää lähde? — Ei jaksa eikä ole minne mennä. Hän koetteli käsin kaulaansa — ei ajatellut mitään, mittaili vain molemmin käsin kaulansa ympärystä. Kaikkein armaimmat kuvat kolmen, neljän vuoden takaa vakasivat mielen kokonaan. Kun sulki silmänsä, ei tajunnut muuta olevankaan kuin nuo kuvat. Katselen niitä vieläkin hetkisen, teen sitten mitä tehnenkin.
* * * * *