Mies heräsi siihen, että hänen lähistöllään liikkui joku. Silmät aukenivat ja totesivat yön olevan lähellä. Kuka liikkui? Oliko Hilma tullut häntä etsimään? Kuinkas minä tähän tulinkaan?
Jo keksi silmä vanhan vaimon, joka varovasti kuhki kiven toisella puolella. Äiti ja poika katselivat toisiaan niinkuin olisi poika entisessä kotimökissä heräillyt. Kumpikaan ei ensin sanonut mitään.
— Koetin minä tässä olla hiljaa, kun aattelin, että uni sinulle nyt parasta on, mutta heräsit kumminkin.
— Juu, minä nukahdin, kun rupesi niin väsyttämään. Kylläpä aika onkin kulunut. Taitaa olla kello jo yhdeksän.
— Etkös kelloas ottanut — kyllä se siellä vielä on.
— En minä nähnyt enkä viitsinyt kysyä. Minä viivyin siellä niin vähän aikaa.
— Kyllä on sentään ihmistä…
— No niin, no niin…
Se oli pojan tavallinen lausahdus ennen aikaan, kun hän tahtoi keskeyttää äitinsä puheen. Äiti noudatti sitä aina ja niin nytkin.
Enempää sopimatta he lähtivät perätysten astumaan äidin mökille päin. Sen verran äiti kumminkin matkalla sai sanotuksi, että hän oli jostain kuullut pojan tulosta ja lähtenyt vastaan… ettei sen tiedä, mitä tekee… Vasta siinä mennessä hän muisti, että hänellä hameensa taskussa oli nisusen rippunenkin. Seh…