Oli yö, mutta se oli melkein kuin aamua unen jälkeen. Vaihtelevia teitään äiti ja poika tulivat pienelle takamaan mökille, astuivat sisälle hämyiseen huoneeseen, jossa tuoksahti uneliaan maatuneelta — nyt niinkuin kymmenen vuotta sitten, niinä aikoina, jolloin poika joskus poikkesi tänne nuorenmiehen retkiltään… Huomenna oli elämä jatkuva.

AATTEEN MIES

Muistopiirteitä Janne Haavistosta.

1.

Tuhat pientä puroa luo yhtyneinä virran. Suomen punaisen kapinan ja vapaussodan meidän kannaltamme katsoen suuriin virtoihin tihkui suunnaton määrä liejuisiakin puroja eikä siitäkään uudesta virrasta, joka niiden yhteenotosta syntyi, ole vieläkään senaikaiset liejut tyyten pohjaan laskeneet, puhumattakaan niistä uusista, joita sittemmin on siihen sekoitettu. Mutta että virta on jaksanut juosta eikä heti hajonnut haihtuvaksi lietteeksi, siihen on tarvittu kirkkaita puroja molempien alkuvirtojen syntyessä.

Se punainen puro, jonka lähimmin ja pisimmältä tunsin, kirvesmies Janne Haavisto, hän oli tuota kirkasta lajia. Hänen elämänratansa on historiallisesti erinomaisen tyypillinen ja ansaitsisi jo siitä syystä laveammankin kuvauksen. Hänellä oli kyllä ikävystyttäviäkin ominaisuuksia — jonkinlaista opettavaa pappamaisuutta ja luennoimaan pyrkivää pitkäpiimäisyyttä. Nämä ominaisuudet olivat kumminkin vain hänen hyvien ominaisuuksiensa kajastuksia, niinkuin kuvan värit joskus tunkeutuvat paperin läpi nurjalle puolelle. Kaikkinensa hänen luonteensa oli harvinaisen sopusointuinen ja ehyt eivätkä sitä saaneet särkymään eivät isommat eivätkä pienemmät keinoilijat, jotka aikojen kuluessa ovat työläisväkeä ulkoa ja sisältä päin tärvelleet ja myrkyttäneet.

Siltä kannalta kuin tässä aion Haavisto-vainaan kuvaa piirtää — yksilöllisenä ihmisenä ja työläistyyppinä — sopii parhaiten, että järjestänsä esittelen ne eriaikaiset tekemiset, joihin itse hänen kanssansa jouduin.

Ne alkoivat iltahämyssä syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1900 hänen silloisessa asunnossaan Mustanlahdenkadun 20:ssa. Hetki oli minun omalle elämälleni varsin merkityksellinen. Olin edellisenä päivänä isäni kanssa lähtenyt kotoa, pienestä salomaan mökistä, ja puoli tuntia sitten minut oli julistettu Realilyseon oppilaaksi. Äitini oli nuoruudestaan muistanut »sen Jannen, joka ennen oli trenkinä Mäkelässä ja sitten nai sen Mäkipään Santran ja nyt oli Tampereella timpermannina». Jannen ja Santran tykö minulle varattiin siis kortteeri, mutta isävainaani oli hyvä psykoloogi: hän ei vienyt minua tulevaan kortteeriini ennenkuin tutkintojännitys oli ohi. Olimme edellisen yön Björkqvistin majatuvassa, leveällä puulaverilla, kohmeloaan kuorsaavien maalaislahtarien välissä.

Tuntui siis sangen hienolta ja viehättävältä tulla oikeaan kaupunkilaisasuntoon, jossa oli puleerattuja huonekaluja, fiikuksia, piirongin päällä porsliinikoruja ja sängyt korkeiksi petatut ja jossa ennen kaikkea vallitsi rauhallinen ja tasainen olo. Janne ei ollut kotona meidän tullessamme, mutta saapui sitten pian, riisuutui sukkasilleen ja siinä hiljakseen ja jatkuvasti omia iltamukavuuksiaan järjestellen, sovitellen ensin tuolia ja sitten itseään tuolille, sipaisten viiksiään ja korjaten jotakin vaatetuksessaan, koko ajan pitäen kädessään Aamulehteä pääsemättä perästäkään oikein lukemisen alkuun, hän jutteli meidän kanssamme.

Täydellinen ja mallikelpoinen pienoisporvarillinen henki vallitsi tässä huushollissa, jonka sukunimi silloin oli Davidsson, tai oikeammin sen kaikki väännökset, tavallisimmin Taavitsonni. Minä vasta oppineena lyseolaisena vakiinnutin nimen oikeinkirjoituksen, minkä johdosta liinavaatteissa kauan näkyi sekä T että D. Kun perhe oli lapseton, saivat fiikukset ja porsliinikorut sitä paremmin olla rauhassa. Kello yhdeksältä me menimme maata, Taavitsonni ja Täti, kuten vaimoa puhuteltiin, yhteen sänkyyn, kaksi tehtaantyttöä toiseen ja minä kolmanteen. Taavitsonni oli aina viimeisenä ylhäällä vetäen ensin kellon ja sammuttaen sitten kattolampun. Aamulla olivat toiset töissään ja Täti torilla kun minä heräsin. Aamiaislomallakaan en nähnyt muita kuin Tädin, vasta iltasella perhe taas oli koolla. Kaikki päivät olivat saman näköisiä. Toisella tehtaantytöllä oli varma sulhanen, toinen käytti ahkerasti lainakirjastoa Tädin nilvimisistä huolimatta.