Minun täysihoidossani tuo Täti yritteliäänä entisenä talon tyttärenä harjoitti melkoista saituutta ja kieroilua ja ilkeällä luonteellaan usein kidutti minua rääpien ulkomuotoani ja solvaillen omaisiani jollekin toiselle -sonskalle minun kuulteni, ja muuta semmoista. Kenties hän ei ollut niin paha; hän saattoi kahden kesken joskus jutella mukavastikin, mutta hänen henkinen pimeytensä oli ilmiömäinen. Hän oli lyhytkasvuinen, kaitaluinen, ääneltään ja ololtaan tasainen, hiukan hymyileväinen ja talollisen syntyperänsä puolesta hillityn kopea. Puolisoiden välillä en koskaan kuullut mitään eripuraisuutta. Minä nautin niin tavattomasti koulunkäynnistä ja kaupungissa olosta, etten paljoa kärsinyt Tädin ilkeydestä, sitä vähemmin kun en koskaan kokenut sellaista Taavitsonnin puolelta. Suopealla isällisyydellään hän alusta aikain voitti minun kunnioitukseni niin perin pohjin, etten koskaan myöhemminkään, kun jo olin perheellinen mies ja tunnettu kirjailija, voinut kunnollisesti väittää häntä vastaan.

Perheen elämänarvoina ja harrastuksina olivat siihen aikaan siistit mööpelit, siistit vaatteet, uudet kalossit ja pikkuhiljaa salavihkaa karttuvat säästöt. Lauantaiehtoona Taavitsonni joi kyökissä pullon olutta. Sitä tehdessään hän minusta näytti pelottavan vieraalta, koska en siihen aikaan tiennyt sen kaameampaa paikkaa kuin anniskelut, joista kostea naljainen löyhkä tunkeutui kadulle. Sunnuntait olivat erinomaisen ehjiä ja tunnelmallisia päiviä, luultavasti juuri siitä syystä, että Taavitsonni silloin oli koko päivän kotosalla ja hyvällä tuulella. Sekä aamu- että päiväkirkossa käytiin. Taavitsonni tunsi ja taisi erinomaisen hyvin kaikki kirkolliset menot, hänellä oli hyvä nuottikorva ja pehmeä taipuisa ääni. Kirkonmenon huippukohta oli komea Hilariuksen kiitosvirsi »Me kiitämme sinua». Juhlaväreet tuntuivat ihossani, kun seurakunta nousi sitä veisaamaan ja Taavitsonnin ääni siitä viereltäni kuului ylinnä Aleksanterin kirkon Mustanlahden puoleisella lehterillä. En voi tätä kirjoittaessani olla sitä hyräilemättä ja kun tulen korkokohtaan »Jeesus Kristus Pyhän Hengen kanssa», olen kuulevinani Haavisto-vainaan hienon tenorin. Vielä 1916 hänen silloisessa mökissään täällä Hämeenkyrössä innostuimme entisiä aikoja muistellessamme niin paljon, että keskellä arkista syysiltaa lauloimme tuon juhlallisen hymnin alusta loppuun. Tuo silloin harras sosialisti puheli, ettei ole tullut käytyä kirkossa kuulemassa, osaako täkäläinen lukkari sitä kunnollisesti soittaa. Haavisto saattoi niin puhua, sillä hän oli laulanut sen lukemattomia kertoja Ilmari Krohnin säestyksellä.

Tämä erinomaisen säännöllinen ja erinomaisen viehättävä elämä jatkui minun nähteni kolmatta vuotta. Minä menestyin hyvin koulussa, josta kiiteltiin hyvää kortteeria, ja Taavitsonnin perheen hyvinvointi vaurastui ilmeisesti. Kortteerilaiset olivat kaiketi tuottavia, koska Täti kokosi niitä yhä enemmän. Siellä oli lopulta paitsi minua ja noita kahta tehtaalaista vielä muuan maalta tuttu teollisuuskoululainen ja sitten hänen sisarensa, joka oli saamassa lääkärinhoitoa johonkin ilkeään mätätautiinsa. Siihen aikaan Täti kiusasi minua sillä, että tuo tyttö muka oli minun morsiameni, jonka typerän kiusan vaikutuksesta minä vimmoissani taas säälimättömästi irvistelin tyttöä hänen tautinsa tähden. Täti ei tästä ollut millänsäkään, vaan saattoi ilkeästi hymyillen taas kääntyä minua jollakin muulla tavoin kiusaamaan. Olin kovin iloinen, milloin hän istui raamattu-urakkansa vieressä. Perheessä oli näet komea kuvaraamattu, jonka lukemiseen Täti oli jo ennen minun tuloani ryhtynyt ja lienee nyt ollut jossain Kuningasten kirjassa. Hän luki ääneen, mutta kuitenkin vain itselleen, sillä luvussa ei ollut minkäänlaista tolkun alkuakaan, mutta hän antoi sen kumminkin edetä tasaisena jonotuksena, joka etäämmältä kuului kohtalaisen sujuvalta. Mutta lukunsa aikana ja sen jälkeen hän oli ikäänkuin hiukan parempi ihminen.

Minun siellä asuessani Täti sitten alkoi sairastella, ja vihdoin pitkän ja vaikean keuhko- ja munuaistaudin murtamana, oltuaan pari vuorokautta tiedottomana, lakkasi hengittämästä. Koko ajan minä asuin, tein koulutyöni ja nukuin samassa huoneessa, niin myös tehtaalaiset. Taavitsonni oli jäänyt leskeksi ja samalla oli varsinaisesti päättynyt tuo pienoisporvarillinen kausi hänen elämässään. Noin neljänkymmenen viiden vuotiaana hän vasta astui elämänsä varsinaiseen taistelukauteen. Arvattavasti oli kyliä jonkinlainen taistelu sisältynyt tuon pienoisporvarillisen tason saavuttamiseenkin: jotakin sen tapaista kuin Uutelan Juhalla Lumikankaan aikoina Linnankosken »Pakolaisissa». Ero oli vaan siinä, että tämä Juha sai talon-tyttärensä. Mutta joka tapauksessa oli taistelu maalaisesta huutopojasta pikkuvarakkaaksi kaupunginasukkaaksi, joka pyhäsin ulos mennessään nautiskeli hienosta turkistaan ja krimminnahkalakistaan, ollut vähäpätöisempää ja ikäänkuin puoliuneliasta siihen nähden mitä sitten seurasi.

2.

Haavisto ei tullut toimeen leskenä. Hän yritti sitä pari vuotta, jona aikana hänen oivalliset liinavaate- ja astiavarastonsa kärsivät pahaa hallaa erinimisten huushollinpitäjien käsissä. Hän oli kaikilla vaistoillaan kiintynyt siihen inhimillisen elämän muotoon, jota sanotaan kodiksi. Minun vanhempieni välityksellä hän tutustui orpanaani Mäkelän Hultaan ja meni sitten piakkoin naimisiin hänen kanssaan. On vaikea kuvitella kahta erilaisempaa vaimoihmistä kuin Haavisto-vainaan molemmat vaimot. Hulta oli miestään lähes parikymmentä vuotta nuorempi, intomielinen »aatteiden» kannattaja, joka ei mitään niin vihannut kuin — kaikkia niitä näkökohtia, jotka tuossa perheessä olivat aikaisemmin vallinneet. Hultan elämänkatsomuksen pohjana on aina ollut se, että ihmiselämän arvo on mitattava sen henkisen rikkauden mukaan. Entisaikoina oli tuo pienoisporvarillinen, kademielinen, juonia punova, pikkurikastumisillaan koppaileva ja mullimaisuuteen asti aatteeton kääpiöporvarillisuus, joka kaikista punaisuuksista huolimatta tänä päivänä on niin vallitseva varsinkin maalaispieneläjien keskuudessa — tuo kaikki oli nuorelle Hultalle niin vierasta, ettei hän sitä edes halveksinut. Omasta puolestaan hän on melkoisen naivi sielu ja herahtaa helposti kyyneliin aatteen puolesta vohkaistessaan. Niihin aikoihin kun hän tuli Haaviston vaimoksi, oli hän jo ehtinyt tulisesti syttyä raittiuden, isänmaallisuuden ja naisasian aatteisiin.

Tähän nuoreen olentoon Haavisto nyt kiintyi rehellisen ja puhtaan luonteensa koko voimalla ja ikämiehen vakaalla tunteella. Hulta aloitti heti aatteellisen korpivaelluksensa. Pintamuokkaus toimitettiin uskonnollisuuden aseilla: kenties Hulta vaistosi, että alkuvaikeudet tätä tietä olivat pienemmät. Haavisto oli jo aikaisemmin joskus käynyt N.M.K.Y:ssä, noin vaan sunnuntai-illan leppoisuutta tehostamassa. Hulta liittyi nyt N.N.K.Y:een ja perheen uskonnollinen elämä sai hänen totensa eloisan palavuuden. Molemmat kävivät yhdistyksissään, Haavisto tasaisena ja asiallisena, Hulta intomielisenä, valmistaen hartaasti sen rukouksen sanamuodon, jonka hänen vuorollaan piti esittää jonkinlaisen alajaoston yhteisessä rukoushetkessä. Kun oli puhe jostakin toimihenkilöstä ja minä kysyin, että sinäkö siihen nyt valitaan, niin vastasi Hulta suutaan suipentaen, niinkuin lapset esittäessään jonkin rajoittavan pykälän leikkisäännöissään: »Ei siihen voi päästä muut kuin ne, jotka ovat elämänyhteydessä Jumalan kanssa». Tämäntapaiset kokemukset kelpasivat sitten Hultalle mainioiksi puolusteluiksi, kun marraskuun tuuli 1905 oli puhaltanut sammuksiin hänen uskonnolliset harrastuksensa.

Suurlakosta alkaen Haavisto liittyi työväenliikkeeseen ja pysyi sen riveissä kuolemaansa asti. Tampereella asuessaan hän toimi kirvesmiesten ammattiosastossa ja ulkotyöväen yhdistyksessä ollen kummassakin järjestössä puheenjohtajana, joita arvokkaita saavutuksia hän kyllä muisti minulle ja muille vähäpätöisemmille henkilöille silloin tällöin mainita, sillä hänellä oli erityisissä tapauksissa taipumusta viattomaan isotteluun; se istui hänessä sieltä mööpelien ja hyvien vaatteitten aikakaudelta. Muuten kuvasivat nämä hänen johtoasemansa hyvästi sekä oloja että Haaviston omaa persoonallisuutta. Mies, joka neljänkymmenenviiden vuoden ikään on »katsellut» vain Aamulehteä ja Suonien Lähetyssanomia ja kirjailijoista tunsi lähemmin vain Lutheruksen; jonka kirjoitustaito alussa oli kyseenalainen eikä koskaan kohonnut alempaa välttävää korkeammalle; jonka numerotaito rajoittui auttavaan päässälaskuun; näillä edellytyksillä saattoi mies olla yhtaikaa kahden huomattavan järjestön etumies maan suurimmassa työläiskaupungissa. Ilmeisesti ei noilla järjestöillä ollut sen parempaa miestä. Sillä joskin Haavistolta paljon puuttui tiedoissa ja taidoissa, niin oli hänellä sen sijaan jotain muuta, jota on vaikea sanoilla määritellä, oli tuota luonteen synnynnäistä puhtautta ja vaatimatonta ylevyyttä, jonka edessä löyhäsuinen nuori huligaani tunsi nolostuvansa. Hänen toveruutensa ja uskollisuutensa olivat horjumattomat. Hän saattoi suuttua, mutta ei vihata. En milloinkaan havainnut hänessä oirettakaan minkäänlaiseen juonitteluun enkä kenkkuiluun — tätä iskevää uudissanaa hän ei liene oppinut edes käyttämään. Hän ei koskaan yksityisessä eikä julkisessa puolue-esiintymisessään alentunut poliittiseksi räämäsuuksi. Hän piti sellaista porvaiia, jolla ei ollut takanaan muuta kuin omaisuutta, jonkinlaisena koomillisena ilmiönä yhteiskunnassa. Varsinaisia herroja, niitä jotka olivat saaneet oppia ja »kehitystä», hän sensijaan piti arvossa ja kunniassa. »Kyllä oikeitten herrojen kanssa aina kelpaa» — hänellä oli tapana sanoa — »ne ymmärtävät puheen ja niitten puhetta ymmärtää, mutta sivistymättömien pikkupösöjen ja typerien vertaistensa kanssa on pääsemättömissä.»

Haaviston perusaatteena työväenliikettä ajaessaan oli muuan historiallinen harhaluulo. Kun herkkänä nuorukaisena vuosikausia hyvin läheisesti seurustelin Haaviston kanssa, luulen osittain sitä tietä saaneeni tuon harhaluulon, joka mitä kiusoittavimmin on minussa istunut. Tämä harhaluulo on se, että työväki, köyhälistö, sinänsä, yhteiskunnallisena luokkana muka on jollakin tavoin parempaa ja jalompaa ihmisainesta kuin mammonan sokaisema porvaristo. Järki ja historia osoittavat kiusallisen selvästi, että tuo luulo on päin seiniä. Mutta se luulo on tavattoman viettelevä, ja kuten sanottu, pysyi Haavisto-vainaa siinä uskossaan vuorenvarmana viimeiseen henkäykseensä asti. Sellaista ihmettä kuin suurta eurooppalaista sotaa hän ei ollenkaan pitänyt mahdollisena: eiväthän suuret ja kehittyneet länsimaiset työväenjoukot voineet sellaista sallia ja niistähän se viime kädessä riippui. Niin, eipä olisi luullut Kautskyn ja Jaurés'in oppilaiden taipuvan viidettävuotiseen toistensa teurastamiseen. Mutta kaikkien teoriojen vika on se, että ne ovat harmaita. Omassa puoluetoiminnassaan Haavisto kohtasi lukuisia lurjuksia sekä pomoina että rivimiehinä, mutta hänen uskonsa työväenluokan inhimilliseen paremmuuteen ei vaan lannistunut. Oli vain saatava olot paranemaan, että nuo hyvät edellytykset pääsisivät kehittymään, ja sen vuoksi oli niiden, jotka jotain käsittivät, tehtävä kaikki voitavansa työväenluokan kohottamiseksi. Ja Haavisto teki. Siinä pienessä maalaisesikunnassa, jossa hän sodan aikana toimi, hän istui yötä päivää koettaen pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja arvokkuutta. Tuntuu ensi katsannolta hiukan tragi-koomilliselta niissä oloissa ajatella tuon rasittuneen ikämiehen ponnistuksia. En tiedä mitä tuloksia niistä oli, mutta hänen esikuntansa piirissä eivät punaiset tehneet tihutöitä.

Tampereen ajoilta muistan erityisesti eräät arpajaiset, jotka kirvesmiesten ammattiosasto pani toimeen. Haavistolla ja Hultalla taisi siinä hommassa olla vähin kaikki virat. He juoksivat ja istuivat yötä päivää, kuljettivat käsirattailla tavaroita, ettei olisi tullut tarpeettomia menoja. Kun heidän molempienkin kirjanpito- ja kirjoitustaitonsa oli heikonlainen, olivat toimet heille sitä vaikeampia. Minua pyydettiin sitten selvittelemään niitä arpajaistilejä ja siinä oli minullakin vielä urakkaa moneksi päiväksi. Suurin vaivoin saatiin lopulta tilit siihen kuntoon, että kelpasivat ammattiosaston rahastonhoitajalle Rasille eli Kauppiselle. Kenties ne olisivat hänelle kelvanneet, vaikka niissä olisi ollut laskuvirheitäkin ja vaikka Haavisto olisi käyttänyt ajuria käsirattaitten asemesta, sillä katso, kun Rasi eli Kauppinen oli ne rahat saanut, pisti hän ne lompakkoonsa, jossa jo ennakolta oli Amerikan passi ja jätti Haaviston ja muut timpermannit muistelemaan, kuinka niitä arpajaisia oikein hommattiin ja tilejä hierottiin. Hulta itki ja tuskitteli, mutta Haavisto taputti häntä olalle ja lohdutti sillä, että sellaisia pikku kompastuksia aina sattuu sillä tiellä, joka vie eteenpäin; että sellaiset raukat ovat vallitsevien olojen kasvatteja ja uhreja, joita on pikemmin säälittävä kuin tuomittava.