Ja niinpä tapaammekin pian sen jälkeen Haaviston vielä pitempiaikaisessa ja raskaammassa raadannassa ulkotyöväen yhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistys oli rakennuttanut talonsa, käynyt pyytämässä ja saanutkin suuria herroja takuuseen ja ponnisteli nyt velkojensa kanssa. Että yritys lopulta meni nurin, ei ollut mikään suuri ihme, mutta se viimeiseen asti kestänyt alttius, jota yhdistyksen ukot Haavisto etunenässä osoittivat, on muistelemisen arvoista. He järjestivät talolleen elävät kuvatkin ja istuivat myöhään yöhön palkattomasti, toiset pilettejä myymässä, toiset ovimiehinä heiluttuaan päivät kirvesvarressa. Kun korot lankesivat ja kassa oli tyhjä, otettiin laina ja menivät ukot itse takaukseen. Vielä täältä Hämeenkyröstä Haavisto vähentyneistä varoistaan makseli niitä takauksia. Kun yhdistyksen raha-asiat näin menivät hunningolle, saivat suuret herratkin maksaa takuunsa. Mutta Haavisto kiitteli aina sitä sivistynyttä ja arvokasta tapaa, jolla herrat suhtautuivat tuohon tulemaan.

3.

Uuvutettuaan itsensä ja heikennettyään työvoimansa Haavisto vihdoin osti täältä mökin ja muutti siihen 1914. Tässä hänen elämänsä vaiheessa jouduin vielä hänen kanssaan hyvin herttaiseen ja läheiseen tekemiseen, jota erinomaisen mielelläni muistelen. Asian laita oli se, että tuona samana suvena tuli morsiamekseni muuan sen talon palvelustyttö, jonka maalla ja läheisyydessä Haaviston mökki oli. Kun saatoimme tavata toisiamme vain myöhään illalla töiden päätyttyä, ja kun aina olen pitänyt huligaanimaisuutena öisin luimistella nurkissa ja tunkeutua taloon isännän tietämättä, niin vietimme yhdessäoloa tavallisesti maantiellä kävellen ja metsässä istuskellen usein aamupuoleen. Kun Haaviston mökki oli siinä lähellä, menin säännöllisesti heille lopuksi yötä nukkumaan. Olin siihen aikaan ilmeinen tyhjäntoimittaja lopetettuani äskettäin yliopistolukuni pahoin velkaantuneena ja tutkintoja suorittamatta. Seurusteluni seitsentoistavuotiaan piikatytön kanssa oli siis omiansa herättämään siveellisiä arveluita naapuristossa, varsinkin uskonnollisissa, ja lienevät nämä vihjailleet Haavistoa parittajaksi, koska luulivat meidän siellä yhdessä öitä makailleen. Se nyt oli sitä lajia. Mutta se tapa, millä Haavisto suhtautui noihin minun yöllisiin retkiini, oli hänelle erinomaisen kuvaavaa. Hän oli suopean ystävällinen, mutta niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; hän ei kajonnut arkaan asiaan. Se minkä hän jätti sanomatta tuntui vaan ikäänkuin ilmassa. Jos olisin menetellyt arvottomasti, ei minun olisi ollut sen jälkeen varsin mukava lähestyä Haavistoa. Niinkuin kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta siitä keskusteltiin silloinkin kun minä pyysin häntä meidän puolestamme käymään pappilassa ottamassa kuulutuksen. Toimi sopi erittäin hyvin tuolle vanhalle kirkkomiehelle.

Työväenliikkeestä ei Haavisto tietenkään täälläkään voinut erota. Hän liittyi paikalliseen yhdistykseen ja joutui ennen pitkää etualalle, luottamustoimiin. Sitä kesti miten kuten parisen vuotta, kunnes alkoi yhä selvemmin nousta pinnalle se rutto, joka vuotamalla vuoti vallityömailta ja yleensä idästä päin ja jota vastaan ei Suomen työväkeä ollut tullut tarpeeksi rokotettua. Olo tuli Haavistolle yhä sietämättömämmäksi ja lopulta mahdottomaksi, jolloin hän vähin äänin vetäytyi erilleen yhdistyksestä.

Mutta kun sitten kuume nousi täydellisesti hourinta-asteelle, ei hän enää voinut pysyä erillään. Hän piti sattunutta tapausta onnettomuutena, päättyipä se kuinka tahansa, mutta oli omasta puolestaan sitä mieltä, ettei hänen sopinut jättää luokkatovereitaan onnettomuuden hetkellä. Niinpä hän siis meni uudestaan Mahnalaan ja toimi — toimi Lappeenrantaan asti. Heikkona ja sairaana hänen vielä onnistui salata se haava, jonka oli saanut erään nuorukaisen browningista, jonka tämä oli salannut vangiksi joutuessaan.

Olisin antanut paljon, jos olisin päässyt näkemään Haaviston ajatukset ja mielenliikunnot hänen elämänsä viimeisinä viikkoina. Kerrotaan hänen kuolleen uskossa parempaan tulevaisuuteen, vaikka hän sai nähdä semmoiset määrät inhimillisiä raakuutta ja raadollisuutta, joka hänen omalle luonteelleen oli niin tuiki vierasta.

Mainiossa teoksessaan »Väkivaltaa ja vääryyttä» (joka teos muuten jokaisen kansalaisen rantajätkästä arkkipiispaan asti pitäisi osata ulkoa) lausuu Carl G. Laurin: »Vapaus tai kuolema» — se huuto herättää luonnon välttämättömyydellä aina vastahuudon: »Järjestys tai kuolema». Niin on vuodesta 1789 jatkunut tuo surullinen kiertokulku, kehityksen kuviona on ollut circulus vitiosus (turmiollinen ympyrä). Tarvitaan kelpo annos kansalaishyvettä, jotta tunnuslause »Järjestys ja vapaus» tulisi täydeksi totuudeksi jossakin valtiossa.

Janne Haavisto oli yksi vähäisimmistä, mutta hänessä oli erinomaisen vahva luontainen vaisto siitä, että järjestys ja vapaus ovat ne kaksoissisaret, jotka yhdessä — mutta vain yhdessä — voivat loihtia inhimillisen elämän maapallon päällä, tuon muutamia vuosimiljoonia kestävän hetkisen ei tosin taisteluttomaksi lekotteluksi mutta kumminkin siedettäväksi. Enkä sittenkään, minä enempi kuin Haavistokaan, pääse siitä uskosta, että työväellä, jonka tietoa, tahtoa ja tunnetta eivät sokaise osingot ja keinottelut, on suuremmat edellytykset kuin muilla luokilla ratkaisevasti vaikuttaa niiden toteuttamiseksi.

VAIHEESSA

Tämä maailma on jo unohtanut Jussi Kovasen eli Kivasen. Moni kyllä tietää, että hän makaa sairaana Plihtarin pakarikamarissa ja että hän tuskin enää paranee siitä taudista; se on sällin taudiksi liian pitkällistä parantuakseen. Mutta ketään se ei liikuta, ei niin vähääkään. Sekä Kivennavan että Rovaniemen raitilla voi tällä hetkellä kävellä sällismies, joka kyseen tullessa tuntee Kivasen Jussin, vaikkei omasta alotteestaan tule häntä ajatelleeksi. Jussi puolestaan tuossa tuskallisena viruessaan muistaa hempeinä häivähdyksinä suhteitaan kaikenlaisiin ihmisiin…