Hän on kuudenkolmatta ikäinen ja hän tietää olevansa mennyttä tältä elämältä, vieläpä varsin pian. Ajattelipa ja kuvitteli muuten mitä tahansa, se tosiasia ympäröi mielen ajattelemattakin, uutena ennen kokemattomana asianhaarana, joka vaatii hempeätä alistumista, ei tyydy vanhoihin koeteltuihin metkuihin. On jo etäällä hänen viimeinen sellainen yrityksensäkin. Poikkesi näet tässä keväämmällä muuan vanha kaveri katsomassa ja antoi kelpo ryypyt takataskustaan. Jussi oli silloin viimeisillä voimillaan viimeisen kerran entisen olonsa lumoissa, taisipa viimeisen kerran silloin kunnollisesti kirota ja vannoa, uhkasi nousta sängystään, nousikin ja toikkaroi rappusille. Siinä tunnin läähätettyään pääsi vielä omin voimin takaisin, mutta sänkyyn päästyään luuli jo loppunsa tulevan. Silloin jäi elämä sinne rappusille ja pihamaan polulle, jota tuttava oli mennyt. Kyynellyttävä kaiho jäi ahtaaseen rintaan.

Kyyneleet alkoivatkin siitä ruveten tulla erinomaisen helposti; koko eletyn elämän riuskeus pyrki väkisinkin sulamaan niihin ja näyttäytymään tajunnalle vain haikeana nöyryytysten jaksona. Joskus, joskus vielä sisu hiukan elpyi, kun talon emäntä, tunnettu uskovainen, Jussin kyyneleet uumottuaan alkoi jaaritella hänelle sielun valmistuksesta ja samassa hengen vedossa esitellä vaivastalolle muuttoa. Jussi taisteli kyyneleitä vastaan, mutta sai kumminkin sanotuksi, ettei hänen sentään vielä tarvitse mennä vaivastalolle; hän voi maksaa hyyrynsä ja ruokansa selvällä rahalla, jos emäntä tahtoo, ja muuttaa sitten jonnekin muualle. Kyllä niitä on, jotka hänet ottavat. Vähältä piti, ettei hän vielä perään sanonut jumalauta. Kun saisi jotenkin sanan kulkemaan Hakalan Pauliinalle, että kävisi täällä.

Emäntä kiiruhti myöntämään, että saahan tässäkin olla, kun ei näyttänyt maallista elämää enää pitkältä riittävän. Pauliina kumminkin saisi tulla. Ja Pauliina tuli, palatessaan hieromasta sieltä ja mennessään kuppaamaan sinne, kertoi, kuinka hänen mökillään oli viime pyhäyönä Suojan Saimasta tapeltu: Iivari sinne oli tullut hulluna juovuksissa, kun Saima oli siellä Oskarin kanssa yön kulmaa. — Oli, oli Elmakin käynyt.

Jussi oli poikkeillut Kuppari-Pauliinan mökillä niinkuin paikkakunnan muukin irrallinen väki. Hän oli jossakin vaiheessaan makaillutkin siellä pari päivää, ostanut nisusta ja limunaatia ja itsetietoisesti nautiskellut vapaudestaan. Siltäiseltä oli siellä vieläkin hänen nahkareppunsa ja puolipitoiset kenkänsä — ne olivat siellä ja Pauliina oli nyttemmin hänelle niinkuin äiti. Se oli käynyt täällä monta kertaa, tuonut milloin mitäkin ja nyt lopuksi luvannut toimittaa pastorin täällä käymään. Kuumeinen ajatus tuijotti tuohon ihmeelliseen seikkaan — oli kuin olisi jokin uusi hätä nyt tänä päivänä yhä kiihtyen ympäröinyt Jussin. Jokin käsittämätön yleinen epäselvyys, jonka kun olisi saanut järjestykseen, olisi varmaan rinnan ahdistuskin hellittänyt Oli pakko sellainen, kuin olisi pitänyt jollakin uudella tavalla muistaa kaikki elämänsä tapaukset ja ihan tuossa tuokiossa. Ei se ollut mitään sellaista tavallista synnintuntoa, jota vanhukset kuolinvuoteillaan tolkuttomien houreittensa välissä kuiskivat ja lihavat emäntätylleröt täysissä voimissaankin paasaavat. Se oli vaan semmoista, että — kuinka hän tuon Pauliinankin kanssa noin ihan tahtomattaan oli joutunut tämmöisiin väleihin. Ei Pauliina ollut jumalinen, kaukana siitä. Hänellä oli kolme yksinäistä lasta, hän hieroi ja kuppasi ja hänen mökillään pidettiin monenlaista humua. Mutta hän poikkesi tänne äskettäin, antoi taskustaan Jussille piparkakkua, näki katsomatta Jussin onnettoman tilan ja puheli leppoisasti supattaen, että ehkä sinun sentään tulisi parempi ollaksesi, jos pastori täällä kävisi, ei se ole mikään turhamainen mies… Ja niin monta kertaa kuin Jussi oli lopettanut emännän samanlaiset puheet. Mutta Pauliinan puhe oli niinkuin yhteistä harkintaa yhteisessä ahdingossa ja — tänä päivänä pastori tulee tänne. Se on yhtä auttamaton asia kuin sekin, että sisuksissa tuntuu kauhea pakotus, jalat ovat ajettuneet ja pää kuuma ja että hän tuli tehneeksi sen kirkosta eroomisen tempunkin, niin kuin niin monta muuta vaaratonta rohkeuden näytettä ulkona kujilla. Ne sopivat niin hyvin siihen ilmaan, joka leviää tuolla maailman teillä ja tanhuvilla, ja jossa elämä on jotakin vallan toista kuin tämä tämmöinen hempeys. — Sinä Jussi sairastat nyt ja kuolet pian.

Tuskallinen olo pusertuu taas kyyneleeksi. Kukas minä olen ja mitä minä olen tehnyt? Olen elänyt ihan niinkuin — niinkuin vahingossa, niinkuin eilen, hyvin pitkän eilisen, ja siitä nyt on hätä, ettei ole tullut oikein täyttä eloa elettyä. Niinhän tämä on niinkuin olisin vielä mukula, äidin poika, Miinan, joka oli kivulloinen ja kuoli vaivastalolla. Jos minua nyt lähdettäisiin sinne viemään, niin en voisi sille mitään. Minä en pääse enää vapaille maanteille ja etäisiin kyliin, joihin toivo niin kerkeästi sijoitti keveitä ja nopeita rahanansioita, ihanine jälkiremuineen, noita sällielämän suuria suloja. Äiti — mitäs se sällille kuuluu? Sitä ei kysy pomo eikä heila. Mutta tässä äiti tulee mieleen ja kaikki, kaikki… Kaikki sellainen iankaikkisen turhanaikainen, jonka ei pitäisi elämiseen ja olemiseen kuulua eikä kuulukaan noiden, jotka tuolla etääntyvässä ulkomaailmassa elävät ilman minua… Nyt oli niinkuin huoneen nurkat olisivat väistyneet kauemmaksi ja sieltä nousivat ja lähestyivät nuo pirulliset seikat niinkuin kummitukset tai niinkuin jotkut tohelot puolitutut lapset. Siinäpä se, että ne olivat hiukan tuttuja, hän ei houraillut. Ellei sittenkin ollut hourailua tämä asioitten nurinkurinen kääntyminen: ettei enää tuntunut tekevän mielikään terveeseen elämään ja että nuo tämän hetken kummitukset, joiden muistista nutistaminen ennen oli ollut paras voimien tunnu, nyt kävivät rohkean tutuiksi. Äidistä se alkoi ja pikkupoikuudesta.

Kovanenhan minä olen ja Kivaseksi sanotaan. Niillä lukusijoilla, joilla minä sen nimen otin, minä ensi kerran hengessäni kirosin pappia, joka irvisteli, että siinähän sitä on nimeä hyvällekin. Kun sitten illemmalla sain Pauliinan mökillä sahtia, joka ei oikeastaan muuta ollut kuin kaljaa, niin minä sakissa jankkasin papin sanaa ja hoin, että minä olen vaikka Kivanen, jumalauta — ja siitä alkaen olinkin. Miinan Jussi, Kovanen, Kivanen — niinkuin tuossa sarjassa sittenkin näkyisi jotain tylyä hymyä ihmisten puolelta, niittenkin, joita on aina pitänyt miehinä ja esikuvinaan. Ja eiväthän ne voikaan muuta kuin ilvehtiä tälle tilalle, jossa minä nyt olen. Ja eiväthän ne yleensäkään voi muuta kuin ilvehtiä tai — panna tosi huminaksi. Mikä piru siinä on, etten minä sittenkään ole oikein jäntterä mies, en ole koskaan saanut oikeata tilaisuutta ollaksenikaan, että on aina tympäissyt, milloin olen ollut jonkun onnettoman voittavinani. Ja tämä nyt, tämä tuska, sehän se on kaikkein onnettomin ja hervottomin ja se minut voittaa…

Tule, tule ukkosilma kakaramaisuuksinesi; voin minä tässä vielä katsoa sinua päin ennenkuin pappi tulee. Olenhan minä sentään kirkosta eronnut, vaikka sinä nyt väität, että se on pieni asia. Mutta se on papille suuri asia ja siinäpä kohden juuri minä ainakin vielä olen papista voitolla; se luulee, että minulla on jokin hätä sen tähden. Siinä pappi erehtyy; se juttu vaivaa minua vain kakaramaisuudellaan: että minä ja se rytkysuutari olemme ainoat koko pitäjässä, kun koko Kuuskosken humusakki ei ollut semmoisista eroomisista tietävinään.

Mutta — jospa minä panenkin papin piukalle ja näytän sille tämän kaiken muun, näytän uhalla ja häikäilemättä tämän, tämän… väännättävän tuskan. Aivan outo ja kummallinen tunne levisi Jussin kuumaan tajuun ja kun sen valtaan antautui, tuntui siltä kuin voimat olisivat lisääntyneet. Hän oli näkevinään kauniskasvoisen nuoren papin niinkuin lamaan lyötynä, kun hän paljastaa sille kaiken tämän, minkä rinnalla sellainen kirkosta eroominen on vähäpätöinen nulikkatemppu. Ennen tuntematon aavistus suuren miehisen voiton mahdollisuudesta täytti kuolevan sällin mielen. Hän ei voittaisi oikeata suurta sälliä, mutta pastorin hän voittaa, jota taas ei suursälli voitaisikaan, ei voisi ollenkaan mitään koetusta tullakaan esimerkiksi pastorin ja Huru-Kallen välillä… Mutta hän, Jussi, tietää nyt asian. Pastori on hempeä, siloihoinen herrasmies, sitä tulee melkein sääli…

Mieli kiihtyi, mutta kiihtymys oli nyt toista lajia, se toi voimaa. Niinkuin olisi kaikkialta mahtavasti virrannut tajuntaan niitä voitonmuistoja, joita äsken tuskan kiihtyessä oli niin toivottomana kaivannut. Ukkosilma ja sitten vielä se toinen olivat parhaita. Ne olivat äsken nousseet nurkista kummituksina, puolituttuina kakaroina, nyt ne olivat hävinneet, mutta niiden voima oli miehen sisuksissa. Hänpä Jussi Kovanen oli ne elänyt ja kokenut, ei tarvinnut muuta kuin ne voittaa, näin ne nähdä, ja kuolema sai tulla, ja ensin pastori…

* * * * *