Se oli ollut koko iltapuoli silloin siellä Pekkas-Villellä niinkuin tämän valmistusta. Jussi oli juuri uittojen loputtua majaillut Pauliinan mökillä ja vain niinkuin piloillaan suostunut Villelle työn apuun yhdeksi päiväksi. Hän oli silloin välmännyt suutaan niin että jo itseäkin väsytti — eihän siellä ollut mitään vastaajaa, tuskin kunnon naurajaakaan, rivot puheet ja uhittelut lensivät löyhinä ilmaan. Iltapuolella meni pilveen ja ehtoollista syötäessä oli jo jylhää pirtissäkin. Jussi jatkoi syödessäänkin välmäystään — hän muisti vielä nytkin, mitä hän oli puhunut kasvisvoista ja sanonut lopuksi, että tämän pojan hottiin ei mene sitä lajia yhtä murenoakaan, ennen hän syö vaikka… ja niin edespäin, kunnes aterian lopulla Villen akka sanoi kuivakkaasti, että nyt häntä sitten söit kerrakseen, näkyipä tuo maittaneen. Eihän siinä muuta voinut kuin väittää vastaan, ja lähteä nopeahkoon kortteeria kohden. Ensimäiset salamat välkähtivät Jussin lähtiessä, häntä kehoitettiin jäämään, mutta hän lasketti oven aukeamassa kaikkein rivoimman uhittelun akkojen salama-siunauksista ja painui salskeana hakatielle.

Eikä siellä hakatiellä sen kummempaa tapahtunut, kuin että tämä Jussi erään ankaran ja kovin läheisen jyrähdyksen hetkellä kohotti oikean kätensä kaksi etusormea taivasta kohden ja tiesi vannoneensa valan, joka ei sisältänyt sanoja mutta sitä kauheamman ajatuksen. Ei tosin ajatuskaan ollut selvä, mutta kauhea se oli — niinkauan kuin rajuilmaa kesti. Kun ilma sitten päivänlaskun aikaan kirkastui, oli Jussin olo mitä suloisin. Hän leperteli sydämellisesti Pauliinan kanssa ja lähti vielä yhdeksän aikaan maantielle, vaikka hyvin tiesi, ettei raiteilla tänä iltana mitään ollut. Tuo ihmeellinen sormennosto jäi kauaksi niinkuin ehtoolla sattunut tapaus aamulla on jäänyt unen taakse. Sinä yönä ei Pauliinan mökillä käynyt muita vieraita ja Jussista tuntui unta odottaessaan ihmeen kotoiselta ja turvalliselta.

Koko asia meni menojaan; seuraava talvi oli Jussille hauskimpia aikoja. Mutta sitten tuli kevät. Jussi meni uitoille ensi päässä, kun öisin vielä oli kuuraa. Hän sairastui kuumeeseen; ei auttanut mikään, täytyi jäädä taloon makaamaan. Jäseniäkin kolotti ja ne turpoivat hiukan… Ja kun hän yksinään virui vuoteellaan tähän tapaan kuin nytkin, niin tuli se sormennosto — ei se tullut mieleen, se tuli siihen viereen, ikäänkuin itsellään. Hän luuli näkevänsä mitä se oli, vaikkei osannut eikä halunnutkaan sitä sanojen muodossa ajatella. Hän vain katsoi tuota unhosta palannutta seikkaa vakavasti, jokseenkin samoin, kuin hän oli sitä katsellut sinä ukkosiltana niinkauan kuin jyrinää kesti. Kivun kiristyessä ennenkuin hän rupesi hourailemaan, hän ajatteli, melkein päätti, että jos hän paranee, niin hän menee ripille. Ei hän sillä kertaa sormeaan nostanut eikä oikein tiennyt oliko hän edes päättänyt vai ajatellutko vain. Toivuttuaan hän koetti toisten puheista tarkkailla, mitä hän oli hourinut, mutta eivät ne muusta tietäneet, kuin että hän oli kovasti huhtonut riihellä Pekkas-Villen kanssa.

Jussi toipui, mutta tunsi ettei hänen sinä kesänä ollut enempää yrittämistä kosteisiin uittotöihin. Hän jäi talonjussin mieheksi. Tämä kipu oli tuonut mukanaan rippijutun, pienen lisän ukkosjuttuun…

Ei saanut kylä nähdä sitä ihmettä, että Kovasen Jussi olisi mennyt ripille, mutta erään toisen tapauksen kirkonkylän sällit näkivät. Heitä seisoskeli Pappilan raitilla koko rykelmä, kun provasti palasi postista, eikä tullut menneeksi ohi puhuttelematta; poikien olo ärsytti »kirkkoisää». Pojat vastailivat ja kun ukko ärtyneenä vihjasi jotakin siihen suuntaan, ettei siihen — seurakuntaan — tarvinnut kuulua, jota ei haluttanut, niin tokasi Jussi, että hän ei kuulu sitten tän yön perästä. — Ei semmoista asiaa tanhualla puhuta, sanoi rovasti. — Näytäänpä puhuttavan ja jos pappi vaan avaa kansliansa, niin kyllä minä olen valmis, sanoi Jussi ja rehvahti provastin rinnalle. Mikäs siinä ukkoa auttoi — sisälle mentiin ja toiset sällit kylälle hirnumaan tapausta.

Niin se tapahtui, ja tämä asia ei painunutkaan sinne unhon uumeniin, jonne olivat painuneet nuo pari entistä juttua, joita ei enää viitsi mainitakaan. Tämä asia painoi Kovasen sälliä niinkauan kuin hän oli terve, painoi siitä syystä, että se sällikannalta ilmeisesti oli jotenkin mukulamainen ja tarpeeton teko. Mutta kun tämä sairaus tuli ja nopeasti näyttäytyi lopulliseksi kivuksi, niin samalla koko tuo kohtaus rovastin kanssa muuttui mitättömäksi. Toiset peikot nousivat nurkista — lapselliset sormennostot ja horjuneet lupaukset. Ja kun tuska näin taituttuaan lientyi, tuntui siltä kuin hän olisi ne jo keveästi täyttänyt, tuon sanattoman valan ja hataran lupauksen.

Kun nuori laupiasääninen pappi pian on istuva sängyn vieressä, aavisti Jussi, että hänestä tulee auttaja ja pastorista autettava. Kovasen sälli, Kivas-Jussi, oli päässyt uuteen elämänsä kauteen, joka oli kestävä vain muutamia tunteja.

VANHA VALTIAS

Varhainen ja erittäin suloinen kevätaamu ympäröi Pärsää, Polsaa ja moniaita muita taloja soman sisäjärven rantamilla. Seinät ja savupiiput, viirisalot ja vihannoivat kotikoivut, kaikki ne heiastelivat samaa elpymisen hurmaa. Siinä olisi kyllä ollut nähtävää runoilijalle, joka kuvailee jykeviä, turpeeseen pureutuneita, raadannan jalostamia suomalaisia talonpoikia: kuinka sukupolvien taisteluilla nöyryytetty maa muhineen ja sen yllä ilma lintuineen juhlii työpäivän alkamista… Tällä hetkellä ei kylää tosin ollut katselemassa muita kuin paikkakuntalainen aamuvirkku rysänkokija ja hän ei ollut runoilija. Kun hän katseli kylää vesiltä, teki se kyllä vaikutelmansa häneenkin. Kirkastuva ja lämpenevä aamu antoi hänen vaistomaisesti kokonaisuutena tajuta edessään aukenevan elämänilmiön, kyläkunnan vaiheineen ja juonineen. Ja luonnon hurma ja yksinäisyys vaikuttivat sen, että hän, nälkiintynyt mökkiläinen, katseli vauraita taloja tyynemmin ja ikäänkuin syvemmin. Hän katseli muiden muassa Pärsän pienempää asuinrakennusta ja arveli itsekseen, että sen katon alla voi hyvinkin muuan äijänkäriläs juuri tällä hetkellä vedellä viimeisiään; voi olla sen aikakauden päätöshetket, jona Pärsän vaari on tätä maailmaa asunut. — Mutta sai kuin saikin vaan nähdä tuon Polsan Rantavainion joutuvan Pärsän haltuun. Mahtaa nyt kuolla keveästi.

Märkä melan lapa läikähteli aamuvalossa, säestellen miehen mielikuvia, joilla ei ihan vielä ollut vastaavaisuutta todellisuudessa.