Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita

by Frans Eemil Sillanpää

Tällä kyläkunnan aamulla oli jo toinenkin katselijansa: Pärsän talon vaari seisoi juuri samalla hetkellä niinkuin jäkälöitynyt tuulikaadon kanto keskellä talon pihamaata ja olisi voinut hyvin nähdä rysämiehen, jos olisi sattunut sinne päin vilkaisemaan. Mutta vaarilla oli nyt muuta katseltavaa. Hän ei ollut viikkokausiin käynyt ulkosalla, eikä taannoin oltu luultu hänen enää ulos kykenevänkään — oli luultu Pärsän nuoren isännän jo pääsevän isästään ja samalla muonanmaksustaan. Ankara hengenahdistus oli tavannut vaarin jäitten lähdön aikana; hän oli viettänyt monta yötä keinutuolissa läähättäen, kun ei voinut olla pitkänään. Koko aikana hän ei kysellyt mitään ulkomaailman asioita, mutta hän mietti monet mietteet, höpisi itsekseen ja ravisteli päätään. Häntä kiusasi turvattomuuden tunne; Pärsän talo oli hajoomassa, kuten koko maailma. Poika oli nainut onnettomasti vain kiusatakseen isäänsä, maksoi väelle kalliita palkkoja ja oli tuttua kaikenlaisten lautakuntien kanssa, jotka erottelivat torppareille maita. Isännäksi tultuaan se oli oikein järjestelmällisesti alkanut kiusata isäänsä. Kapinarähinöitten alussa oli uhitellen jättänyt talonsa ja lähtenyt seikkailemaan;: silloin vaari oli melkein kironnut hänen kevytmielisyyttään. — No niin — punikit kyllä sitten kukistettiin ja pojalla oli kunnianmerkki, mutta mitä siitä oli hyvää, kun sitten naitiin piikoja, annettiin ojurisällein korotella palkkojaan ja kumarreltiin kaiken maailman lautakuntia, jotka marssivat taloon milloin viljaa, milloin maita ryöstämään. Koko sotimisen tarkoitus oli ja pysyi Pärsän vaarille käsittämättömänä — kun ei sitten kumminkaan voiton hedelmiä nautittu.

Näitä vaari ehti miettiä tuhanteen kertaan sillaikaa kun jäät lähtivät ja hänen loppuansa odotettiin. Mutta siinä ilma vähitellen kirkastui ja keveni ja tunkeutui kiertoteitä vaarin vastahakoisiin keuhkoihin ja sydämyksiin. Ajettuneet sääret alkoivat sulaa ja hän rupesi huomaamattaan nukahtelemaan. Silloin muuttui hänen mielialansakin; tuli sisuksiin omituinen mietous, joka oikeastaan oli ellottavaa, mutta jolle ei mitään voinut. Sitä vaille, ettei jo ruvennut tunnustelemaan syntejään. Vain se seikka, että miniä — joka vaarin mietouden turvissa oli alkanut lähennellä — ilmeisesti vaaniskeli hänen papinkaipuutaan, lisäsi vaarissa terveellistä tympeyden tunnetta koko asiaa vastaan. — Semmoisien papittelujen kanssa saa olla varovainen, etenkin jos ämmät omasta alotteestaan pääsevät niitä touhuamaan: jos sattuukin paranemaan, niin kuinkas silloin on housujen laita. Pitää nyökytellen kuunnella jonkun hurskaan liikuttajan jaaritusta ja laupiaasti hyväksyä kaikkinainen pehmeys. Muuten saa kuulla, että pehmenitpä sinäkin kipeänä.

Pappia ei tuotu ja vaari tunsi toipuvansa. Päivä paistoi ja vaarin mieli ikäänkuin hajosi sadoiksi säikeiksi, jotka levottomasti suuntautuivat ympäröivään maailmaan. Tänä aamuna hän herätessään havaitsi auringon jo olevan nousemassa.

— On hyvin sen näköistä kuin kävelisi Polsan Iisakki tänä aamuna Rantavainiolla nautiskelemassa siitä, että se nyt lopulta on Polsalle jäänyt.

Hetken päästä vaari jo seisoi pihamaalla ja västäräkit tirskuttivat hänen ikivanhalle talvipalttoolleen. Tarmo ja tuo viime aikojen kiusallinen mietous taistelivat koko hänen olemuksessaan. Suloinen ja outo uupumus pyrki kuiskaamaan, ettei hänen nyt tällaisena aamuna ja tässä tilassaan pitäisi ajatella niitä ajatuksia eikä tahtoa niitä tahtomuksia, joihin toisaalta vietti veti. Olihan hän muka rikas mies, jonka ei tarvinnut huolehtia tämän maailman asioista. — Niin kai, mutta muona on kiinnitetty tähän taloon ja jos talo nypistellään tyhjiin, niin silloin se on kiinnitetty ilmaan… Ja mikäs estää jotakin lautakuntaa jonain päivänä sanomasta, että sinun rahoillasi ostetaan palstoja kaiken maailman linnasta päästetyille suutareille ja kraatareilie… Istunpahan sentään tuohon kivelle seuraamaan, kuinka kauan piisaa aamu-unta talollisella, joka on nainut piikansa. Piialla tietenkään ei muuta olekaan kuin… ja unta.

— Kuinka minä sille oikeastaan tulin tämän taloni antaneeksi? Kyllästyin tämän maailman äänioikeuksiin ja muihin köyhälistöihin, luulin nuoren miehen paremmin jaksavan. Ämmät liversivät, että se käy naimassa siellä ja siellä — phyh — nyt makaa kamarissaan piikansa vieressä, vaikka kello tulee viisi. Minä valvon, mutta en hallitse taloa. Sitä ei hallitse kukaan, sen näkee ihan maan pinnastakin. On niinkuin tuo kovakuoriainenkin jo olisi täysin varma siitä, ettei sillekään kukaan mitään mahda. Äläs huoli, siihenpä jäit… Nuo sarat ovat niinkuin tuohon heitetyt, mutta sittenkään minä en niitä enää saa. Ne voidaan vaikka myydä. Myydä — maata!

Tässä aamuisessa yksinäisyydessä näiden sanojen kaamea sisältö täysin paljastui vaarille. Sehän on samaa kuin myisi omaa elävää lihaansa. Jollei ihminen eläissään pyri lisäämään tiluksiaan, niin mitä varten semmoinen ihminen elää? Jolla nyt kerran on tiluksia, eikä ole mikään hyyryhuoneissa asuva herraskepsu.

Hallita tiluksia ja kyetä niitä lisäämään! — se on miehen elämän himo ja kiihotin. Kun minulla olisi poika, josta minä tietäisin, että se aina niin jatkaa, että minun kohdallani aina niin tulee jatkumaan, niin minä kuolisin… Kas mikä voima piilee tämmöisessä kylässä, noissa rakennuksissa ja noissa pelloissa. Se on juuri sitä, sitä… Tässä minä istun ylläni tämä palttoo ja minä tiedän, mitä minä tahdon — ja minä lähden tästä sinne, minä en ole sitä menettänyt.

Hekumallinen kaiken omistamisen harhakuva hykerrytti vaarin vanhoja hermoja. — Polsan Iisakki on minun viholliseni — on minulla sentään edes vihollinen. Minä omistan vielä…

Mielikuvat jatkuvat: — Vainioilla uurastaa sata miestä ja minun nähdään tulevan tuota tietä pitkin. Minulla on valta määrätä missä liikutaan ja missä ei liikuta päivällä ja yöllä. Minä saan ajaa pois kenen tahdon, saan sanoa, kuka kenenkin nai, kaikki, kaikki on minun. Niin on aina maailman ääriin, vahva kurin side sitoo tiukkaan järjestykseen kaikki, kaikki. Maailma on kerrankin vapaa juonittelijoista ja rikkauden tavoittelijoista. Ihminen saa rauhan, minä niinkuin muutkin.