Vaarin korkein mielikuva oli saavuttanut täyden valtavuutensa ja lumovoimansa. Hän katseli taivasta, joka levisi kaiken yli, se oli kaiken tämän olevaisen uhkea kattolaitos, sen alla kaikki oli ja hän itse seisoi keskellä. Maailma on suuri ja suloinen ja sitä on hallittava… Kun ensin niin olisi, voisi ihminen ruveta ajattelemaan sitäkin, mitä papit ämmille ja lellerimäisille äijille vatkuttavat. Silloin voisin puhella Jumalan kanssa.
Mutta muuta ei tarvittu kuin jälleen yksi silmäys Pärsän taloon ja mielikuva alkoi ahdistaa. — Koko muu maailma on juuri vyörymässä Pärsää kohden, hän, vaari, on sittenkin isäntä, häntä haetaan, hänen on pidettävä Pärsä paikoillaan. Maailma ei määrää Pärsän oloja, ei lautakunnat eikä ruokakunnat, ei niin kauan kuin minä hengitän, ja minä hengitän vielä. Tuossa on Pärsän peltoja ja nuo ovat muun maailman peltoja, eivät ne ole yhtäläisiä, elleivät muutu Pärsän pelloiksi. Teitä on olevinaan rikkaita, mutta te olette typeriä ja veteliä, teidän varanne eivät ole sitä lajia, joka painaa… Nämä pellot ja tuo talo ja sitten vielä yksi pelto — sinne minä nyt menen, minä otan sen, otan omin käsin…
Vaarin rintakehässä jutkahti ilkeästi ja silmissä sumeni. Kuolemanajatus käväisi tajunnassa. Hän nousi ja lähti kuin sitä paeten etenemään Rantavainiolle päin. Hän tunsi voittaneensa kilpailun, kun pääsi vainion kulmaukseen.
Sen piti olla Polsan vainio, mutta Pärsän vaari ei sitä tällä hetkellä muistanut. Se oli hänen vainionsa, hänen nelikymmenvuotiasten tarmokkaitten juoniensa rakas esine. Kuinka somasti sen sarat notkahtivat tästä rantaan päin, kuinka se oli multavaa ja kuinka siinä nytkin ruis vihoitti! Oli kuin se ruis vieläkin olisi ilkkunut hänelle Polsan vaarin menestystä, — vaikkei sekään vaari enää Polsaa hallinnut — oli lapsettomana luovuttanut talonsa etäiselle sukulaiselleen, josta Pärsän vaari puolestaan ei halunnut mitään tietää. Tämän vainion kupeella seistessään edusti hän Pärsää ja maan omistajana oli yhä Polsan Iisakki. He olivat ne kylänmiehet, jotka tästä maasta olivat käyneet hoviräätit ja sinaatit, joiden tähden kylän isojako oli viipynyt vuosikymmeniä. Kolme maamittaria oli ehtinyt kuolla ennen kuin tämä asia oli päättynyt, jääden vainio lopullisesti Polsan haltuun vaarien väistyttyä ohjaksista molemmissa taloissa.
Mutta isäjumala ei ollut luonut ainoatakaan kapanalaa, joka niin olisi sopinut Pärsälle kuin tämä vainio. On arveluttavaa puhua Pärsän vaarin rakkaudesta, kun hän ei itse semmoista sanaa tuntenut, ja oli omasta puolestaan käyttänyt sitä eläissään vain yhden kerran ja silloinkin toisen perässä: vihillä ollessaan. Mutta tätä vainiota hän oli viidettäkymmentä vuotta rakastanut. Kun maailma Pärsän vaarista joskus tuntui mahdottomalta, sovitti hän askeleensa tänne päin ja oitis elpyi elinvoima. Kun hän tänä aamuna pitkästä ajasta nousi jalkeille, tiesi hän tajunsa pohjassa, että hän tänne lopulta kävelee. Ja kun rinnassa sitten pahaenteisesti jutkahti, niin hän lähti rientämään. Hän eli tästä vainiosta ja niin kauan kuin eli myös Polsan Iisakki, ei ollut hätää. Saattoi yhä odottaa sitä päivää, jona Iisakki saisi nähdä maan joutuvan Pärsälle. Se päivä saattoi tulla, vaikkei Pärsän vaarin mietomielinen poika piikoineen näyttänytkään välittävän isänsä ponnistuksista tässä enempää kuin muussakaan.
Kuume oli noussut Pärsän vaarin ruumiiseen ja hänen täytyi läähättäen pudottautua maantien pientarelle. Kuolemanajatus kävi päälle yhä tiukemmin. Hän katseli vaisusti käsiään ja palttootaan, yrittäen nautiskella siitä, että palttoo oli paikattu ja nuhruinen. Oli kuin se olisi ollut viimeinen uskollinen ystävä, rikkaan miehen ikivanha palttoo. Kyllä Rantavainiokin oli ystävä, mutta se oli siinä maaemon pinteessä eikä voinut lähteä mukaan — ja sitä raateli vieras käsi.
— Kyllä kai minä nyt kuolen — saisi tulla pappikin, mutta ei ole sillä minulle mitään sanomista — miehellä, jolla ei ikinä ole ollut omia vainioita. Näinkö kuolen, tähänkö jään, enkö saa mitään —? Jyrkkä aita erotti hänet vielä Rantavainion turpeesta. Väsynyt silmä himoitsi sinne, lepäämään, nukahtamaan.
Mutta silloin kuului takaa sykähyttävä ääni:
— Ruistaskos kattelet? — Se oli Polsan Iisakin ääni. Vaari käänsi hitaasti sairaan päänsä sinne päin ja vastasi:
— Saan kai minä sitä maantieltä kattella yhtä hyvin kuin sinäkin irvistellä.