Polsan vaari ei oikein ymmärtänyt naapurin sanoja, mutta jatkoi kumminkin parhaalta lautamiestyylillään:
— Niin, hyvä veli, sinä riitelit sitä minulta kaiken ikäsi etkä saanut, mutta nythän se vainio on Pärsän perästäkin.
— Häh? Vaarin katse oli kuin iskua odottavan eläimen, kun hän vilkaisi toisen kasvoihin nähdäkseen, puhuiko tämä totta.
— Sinä taidat, hyvä mies, olla sekaisin. Viime viikollahan meidän
Heikki sen myi Teidän Kallelle. Juu-juu, niinhän se lopulta kävi.
Polsan vaari oli kartellut naapurinsa katsetta, mutta kun hän nyt sinne päin silmäsi, niin hänkin hätkähti. Pärsän vaarin kasvot sinersivät ja silmissä oli harittava ilme. Niinpä niin — Polsan Iisakki tunsi sillä hetkellä lopullisesti ja peruuttamattomasti voittaneensa. Hän oli elänyt tämän hetken, oli itse saanut antaa tuon iskun riitaveljelleen. Tämä tiedonanto vainion vapaaehtoisesta myynnistä oli melkein kuin kuolinisku tuolle läähättävälle miehelle. Pärsä ei enää voinut sitä maata voittaa, Rantavainio oli häneltä ikuisesti mennyt sen tavan tähden, jolla se oli tullut. Polsan vaari syljeskeli arvokkaita lautamiehen sylkyjään ja puhua naskutteli edelleen:
— Juu-juu, keveämminhän ne nykyajan miehet luopuvat maistaan kuin me vanhasta palttoostamme, hm. Ei ole sinunkaan talossasi enää torpparia enempää kuin minunkaan talossani. Ensin myi teidän Kalle niinkuin alkajaisiksi kupparille sen pienen plätin, siitä se aikoi, ja viime viikolla sitten myivät molemmat kaikki mitä jälellä oli. Sai teidän talo sentään tästä nätin korvauksen, mutta Heikki ei näy välittävän mistään. Niinhän se on, niinhän se on. Taidat olla huonovointinen aina vaan…
Pärsän vaari kuuli tämän kaiken niinkuin etäisen huminan, näki Polsan Iisakin astelevan pois päin, tajusi, että kylässä jo kaikkialla oltiin ylhäällä. Näköpiirin laidasta lähestyi automobiili, Pärsän vaarin erikoisesti vihaama hevosten kauhu. Tyynemmätkin hevoset sitä pirua pelkäsivät eivätkä parhaatkaan saavuttaneet. Kun se ajoi suoraa tien kohtaa, näytti siltä kuin se olisi syöksynyt hänen päällensä — nyt aivan erikoisesti ilkkumaan häntä, talonpoikaa. Hiljentävät vielä vauhtiaan ja katsovat alas niinkuin mierolaiseen. — Siinä meni herroja, mitäs Rantavainio on niitten silmissä, mitä minä ja minun taloni, joka ei ole minun, vaan enemmän sen piian… Siinä meni herroja ja tuolla tulee uusia, kaksi kenonenää, maatonta pussiselkäsoovaria seteleineen, joita ovat herroilta saaneet… vetelevät palkkoja, mistä tahtovat… eivät ole edes kunnon kerjäläisiä.
Tämä Pärsän vaarin viimeinen aamuhetki, joka oli alkanut hiljaisesta pihasta, kokosi kaiken tuskan tähän yhteen tuokioon maantien pientarelle, toi siihen lähelle, mutta piti sittenkin erillään. Teki mieli edes kepillään heristää jotakin, jota aivot eivät enää jaksaneet selvästi määritellä. Hän ei jaksanut enää mitään edes vihata, sillä mikään ei näyttänyt enää häntä huomaavan. Yhä yltyvä tunne pitkästä, laajasta tappiosta kuristi tainnoksiin vanhan miehen.
Suloinen aamu kohosi päiväksi ja painui vähitellen leppeäksi illaksi. Kylä eli elämäänsä ja koki tapauksiaan, joita toiset kuulivat ennemmin, toiset myöhemmin. Muutamia ei kuultu koskaan. Kun aamullinen rysämies taas oli menossa ehtookokiomelleen, sai hän sivumennen kuulla, että Pärsän vaari makasi tajuttomana viimeisillään — oli aamulla varhain pyörtynyt maantien viereen ja sieltä korjattu, kun pari kulkumiestä oli tuonut tietoa. Mökin mies hätkähti ensin ja ihmetteli itsekseen painuessaan piennarpolkua ruuhelleen: kuinka hän oli sen jo silloin aamulla niin aavistanut. Saa nähdä, onko nyt kaloja, kun on näin ihmeellinen päivä…