Suutari Salmen elämä on nyt kokonaisuutena katseltavissa ja arvosteltavissa, sillä se on päättynyt. Eilen aamulla hän sai halvauksen ja tänä aamuna hän tuntoihinsa tulematta kuoli. Hän oli perheen päämies, vieläpä varsin itsetietoinen, joten hänen elämänsä rata läheisesti koskettaa muutamien muidenkin ihmisyksilöitten elämää. Tarjoutuisi siis nähtäväksi pieni silmukka suuren inhimillisen elämän verkkokudoksesta, jos sellainen jotakuta huvittaisi. Mutta sisällystä sitä on jo tässäkin päivässä.
Salmelta jäi kaksi poikaa, toinen neljän toinen yhdentoista vuotias. Ne ovat nyt eräässä saman kylän talossa väliaikaisesti, siksi kunnes heidät ehditään vakinaisesti sijoittaa. Nuorempi itkee tylsää, raakaa itkua. Hänen tajussaan säilyy muutamia kiinteitä kohtia isän elämän kuvasta niiltä parilta vuodelta, jotka hän muistaa ja jotka nyt humisevat hänen tajussaan pitkänä epämääräisenä ajan merenä. Muutos tuli kovin äkkiä; vielä paria tuntia aikaisemmin oli kaikki tukevasti ennallaan. Reino seippaili maantiellä yllään sekavia vaatekappaleita: isän vanha hattu, Paavon takki ja saappaat. Hän kulki rehvastellen ja kiviä nakellen, huulilla reimakkaan sällilaulun säkeitä: »— kotoitin olen minä korlvetta… toitta titä tippuvi torlvetta…» Tahtien korkokohdissa kimmahti aina kivi ja ruumiin liikunnot kuvastelivat tappeluhaluista raittisankaria.
Sieltä nousi silloin ahdetta ylös iso mies pyöräänsä taluttaen, nousi niinkuin musta pilvi mäen takaa. Nelivuotias tunsi hyvin nuo ilkeät pitkät viikset ja kellertävät hampaat. Isä oli sitä miestä monesti akkunasta katsellut ja irvinyt.
— Mitäs se nuori Salmi täällä hummeroi, kysyi vieras saaden vastauksen asemesta tiukan hellittämättömän katseen. — Onko isäs kotona? jatkoi pitkäviiksi kyselyään ja kun ei siihenkään saanut vastausta, alkoi nousta pyörälleen. Silloin kuului hatun alta:
— Mitä te tulle merlenteerlaa?
Jos päivä olisi päättynyt toisin kuin päättyi, ei Salmen suutari olisi väsynyt Reinon ja poliisin kohtausta nauramasta. Mutta päivä oli valjennut suurempia asioita varten.
Poliisi ajoi pyörällään Salmen mökin ohi. — —
Niemen mökkiin se jo poikkesi, ja muutaman hetken kuluttua näkyi Paavo juoksevan kanisteri sylissä kotoa suolle päin. Yritti juosta rakennusten varjossa, niin ettei Niemelle olisi näkynyt.
Mutta kun Paavo oli pysähtynyt suon reunaan, kuului portailta isän epätoivoinen kiljaisu: »Älä siihen!»
— Pane siihen vaan, huusi poliisi, joka Niemen äijän seurassa oli ilmestynyt naapurin portaille.