Hölmistyneenä Paavo kääntyi ympäri, niin että hänen taakkansa hyvin näkyi sekä Salmen että Niemen pihaan, laski sitten astiansa siihen paikkaan ja lähti poraten pyrkimään kotia kohden. Salmi oli kadonnut rappusiltaan tuvan kätköön. Muutamien mökkien akkunoista näkyi naisten päitä ja pihoista töllistelivät lapset. Töllisikermän henkeen oli äkkiä virinnyt aavisteleva jännitys. Kello lähenteli yhdeksää kauniina aamuna toukokuun lopulla.
— Minä myöhästyn koulusta, parkui Paavo, kun poliisi ehkäisi hänen pakoyrityksensä.
— Niin sinä nyt vähän myöhästyit, mutta kyllä sinä silti todistuksen saat ensi käräjillä, laski poliisi karheata leikkiään.
— Päästä poika kouluun — minä se olen, joka asioista vastaan, kuului suutarin jyrkkä ääni jälleen tuvan portailta.
— Älä ole äijä huolissasi, kyllä minä kuulustan läksyt nyt tällä kertaa. Käydään pirttiin. Niemi tulee kanssa.
Paavon oli mentävä sisälle ja Reinokin hiipi epäröiden pienen pihan laitaan. Kyllästetty jännitys täytti ilman; ympäristön mökit näyttivät henkeä pidellen odottavan, mitä tästä mökistä nyt oli tuleva. Pienestä pojasta tuntui siltä kuin olisi häntä työnnetty jostakin pois, niinkuin olisi jotain juuri nyt kuristettu. Nuo rakkaat suuret vaatelenhotkin kävivät vieraiksi ja noloiksi.
Jo lähti poliisi tuvasta. Ovessa kuului sanovan:
— Kyllä minä ilmoitan koululle, minkä tähden poika myöhästyi. Meni sitten isän kanisteria kantaen siitä pojan ohi niinkuin humiseva vaara, Niemen äijä toimekkaana perässä kammertaen. Jo olivat maantiellä. Mutta pirtissä olivat nyt isä ja Paavo kahdenkesken tänä ihmeellisenä aamupäivän hetkenä, kun Paavon olisi jo aikaa pitänyt olla koulussa. Näkyväinen pelko oli lähtenyt, mutta näkymätön pelko tuntui kasvavan. Kuuluiko tuvasta isän ääntä? Kuului — ja nyt kuului Paavon parkaisu. Reino lähti juoksemaan puuvajaa kohden. Viriävän itkun tahdissa tuntui takaapäin joku vihamielisesti tömistävän hänelle jalkojaan. Jo juoksikin Paavo alas portaita kirja kädessä, tavallista koulutietään tavoittaen, juoksi edelleen maantietä, kunnes livahti näkymättömiin. Nyt oli isä yksin tuolla tuvassa. Sen jylhä ja käsittämätön olo tuntui etsivän Reinoa puuvajasta kurittaakseen häntäkin jostain, niinkuin äsken Paavoa.
Kurittajaa ei kuitenkaan kuulunut. Kului hetki, kului toinen ja puuvajassa viipyvän pojan jähmetys suli vähitellen haaveelliseksi uinailuksi, josta alkuperäinen pelko oli valahtanut pois. Yhä paisuva auringonpaiste vietteli takaisin maantielle — tupaa oli kuitenkin paras vielä välttää. Jospa lähtisi oikein pitkälle kävelylle koululle päin. Kai sieltä jo Paavokin pian tulisi.
Näillä hetkillä istui yhdentoistavuotias Paavo kanervikossa kylän laidassa ja ajatteli pitkää päivää, joka oli edessä, katseli kirjaa, jonka lähteissään umpimähkään oli siepannut. Ei käynyt meneminen kouluun, ei liioin palaaminen kotiin. Mikä oli nyt edessä? Häpeä ja katkeruus täytti mielen. Eihän hän ollut ymmärtänyt sitä muualle viedä kuin sinne missä se joskus ennenkin oli ollut, tietyllä paikalla suohon upotettuna. Ja miksei äijä hoida itse kanistereitaan — perkele, hän melkein ääneen lausui muistaessaan, kuinka raivostunut isä oli häntä pusertanut. Jos lähtisi täältä, jättäisi kaikki ja menisi etäisiin kyliin renkipojaksi. Kyllä se kumminkin minut vielä hakkaa, niinkuin äitivainaankin joskus. Hiljaisessa lienteässä jälki-itkussa poika kirjaansa tuijottaen muisteli niitä aikoja, jolloin äiti kuoli. Se oli talvea, joulunpyhien tienoota. Isä tuli jostain kotiin juovuksissa raivoten ja ajoi heidät pakkaseen, äidin ja hänet. Pian sitten tuli Reino ja äiti kuoli sille sijalleen. Yhtenä pitkänä ja sekavana jaksona kuvastuivat seuraavat vuodet, niinkuin ne olisivat hellittämättä pyrkineet juuri tätä aamua kohden. Tuolla päin on mökki ja siellä isä nyt on. Tuolla on koulu ja siellä opettaja — ja poliisi. Ajatus painui taas heltyneenä paikoilleen, päivän paistaessa paljaisiin jalkoihin ja käsiin.