Mutta samassa tulvahti lämmin aalto Paavon koko olemuksen läpi. Tiellä asteli Reino tutuissa tamineissaan eteenpäin pyrkien. Onko se kiusannut Reinoakin? Meitä on nyt kaksi poikaa taivasalla.

— Reino!

Pieni kulkija pysähtyi ja katsoi tiukasti mäkeen päin.

— Tule tänne, huudahti Paavo hillitysti.

Mutta kun Reino yhä jatkoi menoaan, nousi Paavo seisaalleen ja lähestyi maantietä. Oli hyvä että tähän paikkaan ei sopinut mistään nähdä.

— Tule tänne, mennään mäkeä pitkin.

Reino kyllä hymyili silmät suurella, mutta oli kummallisen umpimielinen, niinkuin olisi pelännyt Paavoakin. Ei se osannut mitään selittää — muuta kuin että isä oli pirtissä ja ettei se häntä ollut kurittanut. Mutta kuinka poika oli päässyt tuolla lailla tulemaan juuri akkunoitten ohi? Ehkäpä kotona sittenkin oli tapahtunut jotain uutta, johon tämä kaikki hukkuisi.

Olihan sitä tapahtunut uutta sellaista, josta pojat, vanhempi niinkuin nuorempikin, vasta pitkien hetkien päästä saivat selvän ja jonka he oppivat käsittämään vasta lähipäivien ja viikkojen kuluessa.

Paavo ei ollut huomannut, mihin tilaan hän paetessaan jätti isänsä. Jos hän olisi sattunut ovessa vilkaisemaan taakseen, olisi hän nähnyt äskeisen kurittajansa hoipertuvan sängylle pitkäkseen ja siihen jäävän. Juuri sillä hetkellä, jolloin pieni poika pakeni puuvajaan ja isompi maantielle, sumeni heidän isänsä tajunta hiljallensa tältä maailmalta. Ne verisuonet, jotka jo kohta neljän vuosikymmenennen ajan olivat tuon sisukkaan ja yritteliään miehen aivoihin verta kuljettaneet, ratkeilivat nyt tänä aamupäivän hetkenä, ja samea elon neste täytti valtoinaan salaperäiset kudossokkelot. Sitkeä sydän lähetti verta lähettämistään, tietämättä mitä oli tapahtunut. Heikkenevä ajatus totesi, että hän sentään makasi omassa pirtissään, mutta se ehti vielä kouristuakin todetessaan, ettei elämä sittenkään ollut antanut lähimainkaan sitä, mitä tämä mies oli siltä vaatinut. Suunnaton hätä värisytti Salmen suutarin tajunnan rippeitä. Niinkuin joinakin pahansuopina, nyt valtaan päässeinä vihollisina näyttäytyivät Jumala, viina, vaimo, lapset, työansiot — etenkin ne. Kuinka kierosti, kuinka raivostuttavan ilkeästi olikaan tuo pääpeikko häntä piinannut. Tässä nopeasti kiitävässä loppumenossa kiihtyi sen ilkunta kaikkikäsittäväksi puristukseksi. Hän ei ollut saanut yliotetta siitä pirusta, vaikka hän perin pohjin tunsi sen metkut. Elämä, sinä saatana — minä en ole saanut sinulta enempää imetyksi. Minä olen tienannut ja osannut tienata, mutta sinut tarvitsisi tienata kokonaan ja se on mahdotonta. Mitkä vuodet tässä olivatkaan ja menivät — ryssän saapastilaukset ja kapinan tuhina. Istuin punasten kasarmilla neulomassa ja pieksin suutani — rahaa tuli, pärjäsin valkosten kanssa, pirun hyvin pärjäsin — kun Lepistön akka vietiin pohjoiseen, pääsin minä sen mökin ja tavaroitten hoitelijaksi — ja hyvän teki. Nousua, nousua se oli, kiihkeätä, niinkuin nyt tämä painuminen ja puserrus… Kyllä minä olen tiennyt tienaamisen ja viinan olen tiennyt, että se on voiton merkki: merkki siitä, että voitan ja hallitsen elämänpirun metkut. Minä juon, koska voin, koska kykenen imemään tältä maailmalta, mitä siinä on, koska tunnen metkut… Mutta aah, nyt vyöryy kaikki, koko pirun röykkiö minun ylitseni, niinkuin olisi se juuri löytänyt uuden, mahdottoman metkun, josta minä en ole aavistanutkaan, enkä ehdi tällä hetkellä aavistaa, koska menen suhisten jonnekin… Akka kuoli — sekin tulee nyt niinkuin jokin vieras voitto minun, ylitseni — ei se kuollut tällä tavalla, se oli jo tuota uutta metkua, jonka minä nyt vasta tässä suhinassa huomaan, kun en enää voi… ja mukulat kuolivat ja ne jotka elävät, niitä en hallitse. Ei ehtinyt Reino päästä käsiksi metkuihin ja Paavo ei pääsekään koskaan. Ooh, ne juoksevat jonnekin pois minusta ja otteestani, joka heltiää…

Sellaista tuo tummapintainen miehenkäppyrä tunsi noina muutamina sekunteina, kun valtointa verta valui revenneistä suonista aivoihin. Sitten tuli lepo; väkevä, raaka maailmankuva ikäänkuin painoi hänet syvälle allensa. Sydän löi ja rinta hengitti niinkuin jossakin muualla. Kun pojat lopulta tulivat tupaan, luulivat he hänen nukkuvan, vaikka se tuntuikin kummalliselta tämmöisenä päivänä. He tahallaan ja vaistomaisesti kolistelivatkin, mutta isä ei vaan herännyt. Sen oli makuuasentokin hiukan outo; toinen jalka riippui kokonansa yli sängyn laidan. Epämääräinen aavisteleva kammo hiipi lasten mieliin kokopäiväisen pelon ja järkytyksen sijaan. Sitä oli jo ollut äsken ulkona pihaa lähestyessä; Reino oli jo siellä pillahtanut poraamaan, vaikkei mitään kuulunut eikä näkynyt.