— Älkää te, lapsiparat, poratko, viattomiahan te olette.

Mietittiin, kuinka asiat viisaasti järjestettäisiin. Parasta oli, että lapset saatettiin Maantielaan yöksi, sehän on kunnan piirimies, ja jonkun täytyy olla täällä Salmea katsomassa, vaikkei suinkaan sitä kauan tartte katsoa… Eikä suinkaan ne kunnan haltuun joudu, lapset, kyllä sillä sen verran olemista on, mutta kyllä Maantielalle sentään tarttee tieto antaa… Ja kukin koetti puheen lomassa vilkuilla, mitä siinä oli tavaran puolta näkyvissä, että tietää sitten avisjoonissa sitä ja sitäkin olleen, vaikkei enää ole… Semmoista on eläminen — ensin tienaamista ja tienatun säilyttämistä ja sitten avisjooni.

Lapset makasivat yönsä Maantielan pakarissa. Reino nukkui pian, mutta Paavo valvoskeli kauan vuoteellaan. Isän hahmo ei väistynyt hänen silmiensä edestä, vuosien mittaisena se oli olevinaan siinä jossakin lähellä, käsi yhä hänen niskassaan. Tämän paikallaan pysyvän kuvan ohessa seuloi mieli lukemattomia tapauksia äitivainaasta tähän hetkeen asti. Tuossa vieressä makasi Reino ja kotimökissä makasi isä. — Isä, mikä on isä? Unen lähestyessä muuttui muistojen ja mielikuvien tanssi yhä hurjemmaksi… Isä istui pöydän ääressä ja puhui sammaltaen yksinään, kun pojat jo olivat vuoteessa. Maistoi välillä pullostaan ja puhui taas, kunnes kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään ja hän nyyhkytti, yhä puhuen jotain, jota he eivät ymmärtäneet. Sitten isä nousi ja lähestyi heitä ja ojensi kätensä. Se oli jokin yö, jonka aikaa ei enää muistanut, mutta jälkeen äidin kuoleman se oli ollut… Sitten se ei enää ollutkaan isä, vaan jokin muu mies, niinkuin poliisi tai niinkuin opettaja.

Uni oli lopulta käsittänyt vanhemmankin Salmen pojan ja saattanut hänet ryöppyävään ajattomaan valtakuntaansa. Aamulla, kun he heräsivät, saivat he kuulla, että Salmi jo oli loppunut. Se oli pojille jotenkin vähäpätöinen uutinen. Eilen ehtoolla ja sitten yön unessa oli elämän kudoksen uusi silmukka heidän kohdaltaan jo alkanut.

MUUAN MIES

1.

Tuohenmaa oli ja on tällä hetkellä sievä salomaan torppa, isohko, vanha ja hyvin viljelty asumus. Sen ulkonäkö ei vielä ole ehtinyt muuttua, vaikka sisällä tätä nykyä vallitseekin hyvin sekava olo. Sinne palasi näet sen Taavetti-vainaan leski poikineen — palasi asiat kuultuaan mielelläänkin, vaikka sillä lailla ensin Taavetin jätti. Se yrittää nyt saada sitä asumusta itsenäiseksi, eikä siitä tiedä vaikka saisikin, Taavetin kuolinpesän nimeen, kun sille jäi kuin jäikin rintaperillinen. Siellä se nyt on Olka ja joitakin sen hämäriä sukulaisiakin siellä vähtää. Sen roikan tähden isäntä juuri sitä itsenäistymistä niin vastaan paneekin. Kyllä hän sen aina Taavetille olisi myynyt ilman lain pakkoakin, mutta sen ei tullut pantua asiaa alulle, ennenkuin niissä Olkan kiehinöissä sai sen kuolintautinsa ja siihen sitten niin nopeasti menehtyi.

Tuon hiljaisen ja hymyileväisen Tuohenmaan Taavetin elämä ehti saada melko myrskyisen loppusuorituksen, vaikkei sitä kukaan olisi uskonut, kun muutama vuosi sitten katseli sitä elämää, kun hän vanhan äitinsä kanssa kahdestaan asuskeli torppaa.

Kuinka jykevän sopusointuinen silloin saattoikaan olla joku elokuinen sunnuntaipäivä tuon hyvän parin elämässä. Oli juuri osavasti lauantai-iltana saatu ruis poikki, sen jälkeen vihdottu ja sitten nukuttu sitä unta, jota voi nukkua vain rukiinviljelijä onnellisesti sujuneen leikkuun jälkeen. Nuoren miehen kasvot ja kädet, niiden suonet, hermot ja jänteet ovat täynnä vakiintunutta, leppoisaa voimaa, kun hän herää semmoisesta unesta. Ihossa tuntuu vielä saunan jälki; ehtoolla muutettu valkoinen paita ja pyykinväkiset raidit ovat sen hyvästi säilyttäneet. Aurinko paistaa Tuohenmaan pirttiin, kissa makaa yöllisen pyyntimatkan jäleltä koivet oikoisenaan poikastensa vieressä, vanha Siina, Taavetin äiti tuo pöytään vellivatia, pyhäaamun vakinaista suurusta. Kello osoittaa aikaansa kiiruhtamatta.

Siina on jo vanha ihminen, mutta hän on tasaisesti vanhentunut, hänessä ei ole mitään erityistä vikaa; näkee, että hänkin on ikänsä kaiken ollut voimakas ja terve. Ensimäisenä hän aina on ylhäällä arkiaamuinakin, suurus on valmis Taavetin noustessa. Näin pyhäaamuisin on varhainen nousu vanhukselle vieläkin mieluisempaa, kun ei siihen ole mitään pakottavaa syytä. On tällöin niin erinomainen tilaisuus pieneen keveään aamuhartauteen: lukea kenenkään näkemättä rukous virsikirjasta, ja sen päätyttyä kirjaa muuten selaillessa antaa mielen omin valloin toteilla niitä pieniä sanattomia taikoja, joiden noudattaminen on elämän tällaiseksi hyväksi vakiinnuttanut. Tällaisen sunnuntaiaamun oikea viettäminen on juuri yksi niitä taikoja. Oikein kauniina aamuna tuntee ikäänkuin saavansa etukäteen kassaan tuota salattua elämänvoimaa. Kun siinä muisti kajastelee elettyä elämää, niin ihan itse näkee, kuinka aina on osannut vältellä kaikkea sellaista, mikä onnea väijyy…