Nyt vasta Taavetti huomasi senkin, ettei heillä ollut edes läheisiä sukulaisia paikkakunnalla; isä ja äitihän olivat muuttaneet nuoruudessaan tähän muualta, eikä tainnut olla isoja sukuja sielläkään, koskei hän muistanut niistä koskaan puhutuksi. Ja sen oli Taavetti aina tuntenut, ettei heidän välinsä naapureihin ollut sama kuin naapureitten keskenään; jonkinlainen ystävällinen vieraus vallitsi. Ne olivat siinä ikäänkuin odottavinaan, kuinka Tuohenmaassa nyt elämä järjestyy Siinan kuoltua.
Eihän Taavetti siinä muuta osannut kuin lähteä puhuttelemaan Tuomiston Taavaa ja pyytää häntä laittajaksi niinkuin isompiinkin pitoihin. Taava tuli mielellään jo paria päivää aikaisemmin: missä sen hauskempi oli pitotavarain kanssa väihkiä kuin tuommoisessa varakkaassa asumuksessa, jossa ei talon puolesta ollut yhtään vaarallista naissilmää katselemassa, kuinka paljon mitäkin kului ja mihin kului. Todellinen autuus aukeni Taavalle, kun hän lopulta jäi vallan yksin asumukseen. Taavetti ei näet ollut omin päinsä osannut mitään ostaa, lisää oli lähdettävä hankkimaan. Taavetti oli tarkoittanut, että vain kantajia kahviteltaisiin. »Mitä minulla täällä sitten ollenkaan tehdään?» supatti Taava. »Totta kai nyt joitakin naapurejakin käsketään — sanoin minä jo meidän Seemillekin, että hänkin tulee, kun aattelin, että Taavetti on niin suruunsa painunut, ettei itse semmoista huomaakaan. Kyllä Seemi sitä sanoi…» Taavalta tuli suopeata lörpötystä niin kuin rastaalta — ja Taavetti lähti uudelleen kirkolle. Sillaikaa sopi Tuomiston Seemin, Taavan uskollisen elämänkumppanin, jollakin matkallaan poiketa Tuohenmaahan katsomaan, kuinka siellä asiat sujuivat. Seemillä oli poiketessaan reppu selässä eikä se ollut unohtunut lähtiessäkään — ja naapurien akkunain takaa virnisteli moni kellertävä kulmahammas: nähtiin selvästi, että Seemin reppu oli Tuohenmaassa vahvistunut. Kyllä Tuomiston Taava Seeminsä kanssa haaskan haistaa…
Vähitellen siinä hautajaisten lähestyessä pääsi tuo kuolinpesän ympärille kuuluva sivullisten vaaniskelu vauhtiinsa: jokainen pyrki saamaan kortensa autioituneesta keosta. Naistahan siinä nyt ennen pitkää tultiin tarvitsemaan — kuka oli pääsevä? Pallilla on Taimi ripillä käypä niinkuin odottamassa — saa nähdä, eikö Pallin akka ala sitä sinne keinotella.
Näin olivat tarkkaavaiset naapurit puhelleet noina päivinä, joina
Tuohenmaan Siinan hautaamista valmisteltiin.
Ja kun Taavetti sitten Taavan käskystä oli tällä matkallaan kirkolle, kohtasi hän parahiksi Pallin Saiman. Hyvin puettu maireasilmäinen töllin emäntä pysähtyi puhelemaan.
— Niin aina Siina sitten pääsi pois, ei tarvinnut olla vastuksina, vaikka kyllä mar Taava sen puolesta äitinsä hoitanut olisi, mutta kuinkas nyt rupee sitten käymään, kun ei ole ollenkaan vaimoihmistä, kun ei ole tullut ajoissa hankittua sijaista — minä siinä jo sanoin meidän Taimille, että menisit nyt sinä sinne katsomaan, kuinka Taava siellä tulee toimeen, kun on sentään lehmiäkin ja äiti aina hoiti niin hyvin kaikki, mutta Taimi sanoi, ettei hän mene, sanotaan vielä, että minä tuppaan sinne emännäksi, heh-heh…
Se tästä nyt ainakin oli seurauksena, että Taavetti kutsui Pallilaisetkin sitten pyhänä hautajaisiin. Ja kun hautajaiset tulivat, tuppautui Pallin akka tyttärineen kaikkialle, niin että hankki jo karkoittaa Taavan. Kirkkoon lähdettäessä tahtoi Palliska — kuten Taava sanoi — vallan välttämättä jäädä sinne Taavaa auttamaan. Tuli pakarissa sievä rettelö siinä, kun ruumis oli jo reessä. »Saima jää tänne, jos tahtoo, vaikka kyllä-mar Taava täällä toimeen tulee», sanoi Taavetti, ja Taava tuiskahti, että: »Kyllä, kun olen tullut tähänkin asti — eikä kaikenlainen apu sen puolesta ole muuta kuin haitaksi.» Ja Pallin akka jäi vaan sinne kirkon ajaksi — paimentamaan tyttärensä tulevia tavaroita. Joku naapuri hymähti pirullisesti ja ajatteli, että jo olet, Tuohenmaan poika, ämmien vyyhdessä.
Pallin Saima hoiti tyttärensä asiaa niin intohimoisesti, että »meidän Taimi» joutui kuin joutuikin Tuohenmaahan naisapulaiseksi. Kahdeksannellatoista oleva, luonteeltaan isänsä tapainen mutta olossaan äitiään kuvasteleva Taimi liikuskeli Tuohenmaan navetassa ja pakarissa samaan tapaan kuin lapsi, joka äitinsä neuvojen mukaan vieraille näyttää monia taitojaan. Oli niinkuin häntä puhuessaankin olisi aina kevyesti väsyttänyt se suuri viisaus, jonka hän lapsesta alkaen oli saanut. Toisin silmin hän näki, kuinka Taavetti katseli häntä — niinhän sen oli määräkin katsella, sitähän äiti oli tarkoittanutkin. Se oli yhtä luonnollista, kuin aikoinaan rippikoulu, ja yleensä tuo säännöllinen pyrkimys kaikkinaiseen vaurastumiseen. Kyllä hän voi Taavetin aivan hyvin ottaa…
Taimi oli toimissaan hidas ja vielä kovin lapsellinen. Kaikki mitä hän teki, oli oikeastaan vain Pallin vanhaa Saimaa. Taavetin mielestä oli jotain äitelän hullunkurista siinä, että tuo rusohipiäinen töllin tytär muka jatkoi hänen äitivainaansa toimia, eikä asia suinkaan parantunut siitä, että akka itse tuhkatiheään kävi katsomassa, »kuinka se nuori pari täällä pärjää». Huusholli sujui yhä huonommin: täytyi ottaa eri ihminen pyykille, apulainen teurastukseen ja vihdoin lampaiden keritsemiseenkin, kun Taimi ensin oli yrityksissään haavoittanut paria karitsaa. Muita apulaisia ei olisi saanut ottaa, kuin Pallin akan. Tämä taas ei joka tarpeeseen mitenkään päässyt, ja Taavetti puolestaan oli aina silloin huonolla tuulella, kun akka siellä liversi. Pallin tytär tunsi mielessään jonkinlaista hämääntymistä, kun maailmanjärjestyksessä tapahtui semmoinen järkytys, ettei Taavetti häntä enää katsellutkaan. Mitäs tämä tämmöinen nyt oli, kun ei äitikään saanut sitä sujumaan? Äiti ja tytär alkoivat tuskastua ja riitelivät joskus kahdenkesken kelpo lailla. »Enhän minä millään sen paremmin voi olla», voivotti tytär ja äiti epätoivossaan ehdotti Taavetille kihlausta. Kateelliset naapurit pidättivät henkeään, kunnes heidän jännityksensä suloisesti laukesi siihen, että Taavetti omin päinsä pestasi itselleen oikean verevän piian. »Jo katkesi Pallin ämmältä Tuohenmaassa sanka», huudettiin töllien akkunapielissä sinä päivänä, jona »meidän Taimi» muutti takaisin kannollensa kasvamaan.
Uuden piian nimi oli Aina, ja hänellä ei ainakaan ollut ketään aikeilevaa akkaa takanaan. Hän otti tehtävänsä tavallisen reiman piian kannalta, liikkui toimissaan lauleskellen ja suoritti ne kyllä kunnollisesti ja ajallaan, niinkuin semmoisen välttämättömän pahan, joka maailmanrannalla on kaiken hyvän edellytyksenä. Sillä kun piika on tehnyt ehtooaskareensa ei mikään estä häntä lähtemästä katsomaan, onko tällä paikkakunnalla tarjottavana muutakin kuin lannan luomista ja perunain kuorimista. Tuohenmaastakin oli nyt edustaja paikkakunnan tansseissa. Jollakin ihmeellisellä tavalla Aina vainusi, missä sellaisia kulloinkin pidettiin ja aamulla hän tiesi kertoa yhtä ja toista, mitä tansseissa oli tapahtunut. Osasipa hän jollakin hauskalla silmän luonnilla tehdä sellaisen kertomuksen isännälleen varsin viehättäväksi. Taavetti ei ollut koskaan nähnyt hänellä kotiin tullessa ketään seuralaista.