Tämän Ainan elo ja olo se lopullisesti poisti Tuohenmaan ilmasta vanhan Siina-vainaan hengen. Työt ja toimet sujuivat taas, vaikkakin tykkänään toisin ottein; oltiin enemmän niinkuin muutkin asumukset. Taavetilla oli jokin salainen tunne elämän huonontumisesta, vaikka hän ei voinut siihen syytä selittää. Hän maksoi veronsa taloon aikoinaan ja yhtä keveästi kuin ennenkin. Kevät lupasi myös tulla aikoinaan ja entistä kauniimpana alkaen jo sulatella niitä lumia, joita myöten Tuohenmaan taannoiset merkkitapaukset olivat liukuneet. Taavetti tunsi nuortuvansa tuon vahvaverisen piikansa seurassa.
Maarianpäivän ehtoopuolella sattui niin, että Taavettikin tiesi tansseista ja kehoitti puolittain leikillään Ainaa jäämään niistä pois. Aina puolestaan kehoitti Taavettia tulemaan mukaan. Nämä kehoittelut uudistettiin molemmin puolin pariin kolmeen kertaan, jotenka keskustelu sai herttaisesti veikailevan sävyn. Kun hetki tuli, istui Taavetti pirtissä ja Aina teki hiljaisia hankkeitaan. Kumpikaan ei nyt enää puhunut mitään, oltiin vaiti. Äina katosi, Taavetin oikein kunnollisesti näkemättä hänen menoaan. Jostakin syystä Taavetti yhä istui istumistaan samalla paikalla. Maaliskuun hämy vahveni, pitäen kumminkin kauan kiinni päättyneen aurinkoisen päivän rippeistä. Taavetti oli tainnut istua tuntikauden sitä katselemassa, kun hänen silmiinsä tuli naisihmisen hahmo, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Aina. Se palasi kotiin, ei ollut mennytkään tanssiin. Tuohenmaan nuori isäntä tunsi verensä omituisesti jähmettyvän, ensi kerran eläissään. Ei otettu enää tulta lamppuun sinä ehtoona…
Aina parka ei ollut pätevä kulkemaan sitä tietä, jolle hän tuona Maarianpäivän ehtoona ja yönä antautui. Hän ei osannut aavistaa, että tuo voimakas miehenkarhu, joka tosin tuntui kovin kömpelöltä näissä asioissa, oli niissä myös yhtä kokematon kuin kehdon lapsi ja sitä paitsi tietämättään saanut vankan ja kunniallisen, melkeinpä ylimyksellisen kasvatuksen. Ainasta ei koskaan tullut Tuohenmaahan emäntää, vaikka hän niiden mielikuvien hehkussa oli tuona Maarianpäiväiltana palannut iltamamatkansa puolitiestä takaisin isäntänsä luo ja seuraava yö sitten oli ollut sen tapainen kuin hän oli kuvitellutkin. Aina katosi Tuohenmaasta kesken vuotta ja Taavetin oltua jonkun aikaa taas yksinään tuli sijaan Olka, josta sittemmin tuli sekä emäntä että Taavetin lopullisen kohtalon tekijä.
Olka oli varreltaan ja kasvoiltaan Ainaa komeampi ja käytökseltään hillitympi. Hän katsoi kyllä alusta aikain isäntäänsä hymyillen, niinkuin olisi sanonut, että nyt tulin sitten minä tähän, saa nähdä mitä meistä tulee — niinkuin olisi ensi hetkestä ollut kysymyksessä jokin voimien mittely. Mutta samalla oli hänen katseensa tiukasti kiinni talon oloissa ja toimissa eikä hänessä koskaan iltaisin näkynyt semmoista ilmettä, että nyt ovat talon työt tehdyt ja piika vapaa.
Hyvillä naisen vaistoillaan hän pian älysi, missä mielentilassa Taavetti oli Ainan jäleltä: juuri siinä tilassa, jossa mies on naiselle otollisin. Ainan eroominen oli tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa ympäristön siitä paljoakaan tietämättä, mutta entisestä Taavetista se oli tehnyt toisen miehen. Taavetti ei kaivannut Ainaa, mutta hän kaipasi sitä, mitä hän lyhyenä hetkenä vaistomaisesti oli tuosta poistuneesta naisesta etsinyt ja luullut löytävänsä. Tuloksena oli vain etsinnän kiihtyminen ja se kohdistui nyt Olkaan, jolla ilmeisesti oli arvokkaampi ja komeampi luonne.
Naapurit eivät taas paljoa tienneet Tuohenmaan oloista noina hiljaisina kevätiltoina, joina siellä isäntä ja hänen tuleva emäntänsä mittelivät voimiaan hiljaisissa lemmen kamppailuissa. — Kun ei Tuohenmaasta kumpainenkaan käynyt missään, niin ei ollut muillakaan sinne asiaa. Päivä päivältä Taavetti tuli näkemään, kuinka erilainen Olka oli, ja se riitti hänelle. Hänellä oli suloisesti kiusaava epävarmuus Olkan suosiosta, mutta hänellä oli yhtä suloinen varmuus siitä, etteivät Olkan ajatukset enempi kuin askeleetkaan kulkeneet kotoa minnekään. Että tässä nyt hänen ja Olkan välillä selvästi oli jotakin tapahtumassa, joka liikkui toisilla tasoilla ja josta Taavetti tunsi, ettei hän siitä enää tule vapaaksi selkiämään. Hän ja Olka ovat yhtä, kävi kuinka tahansa.
Olka osasi kerran, kun Taavetti koetti häntä taivutella, sanoa hyvät sanat:
— Minä olen sen päättänyt, että jos minä saan lapsia yhden tai useamman, niin ne eivät synny piian lapsina.
Taavetti istui Olkan sängyn laidalla ja piti häntä kädestä. Mutta nuo sanat kuultuaan hän ikäänkuin havahtui. Vanha yksinkertainen ja tuttu seikka aukaisi yhtäkkiä tuon vankan miehen oikoiseen mieleen uuden ja ihmeellisen näköalan: lapset. Olkalla lapsia — se oli kiihdyttävin kaikista mielikuvista. Kenenkä ne muun voisivat olla kuin minun — ja niitä on oleva. Mitä olikaan ollut Ainan kanssa? Kaukaista, kaukaista ja hyvin pientä harhaa.
Olkan suureksi ihmeeksi Taavetti unohti kaikki lähentelynsä, mutta jäi kumminkin siihen paikoilleen istumaan. Pihalla ja pirtissä oli pehmeä keväisen iltayön hämy. Vähän päästä sanoi Olka: