— Ja sen myöskin, että minä en ole kihlaamattomana kenenkään morsian.
Näin nuo lauseet putosivat hiljaisella hiukan tylyllä äänellä. Mutta juuri tuo tyly sävy oli Taavetille kaikkein kiinnittävin. Ja nuo Olkan yksikantaiset lausahdukset, jotka kuuli vain Taavetti ja äänetön iltayö — ne eivät suinkaan pysähdyttäneet kehittyvää asiaa, vaan lisäsivät sen kiihkoa.
Oli sitten kerran myöhemmin taas eräs ilta, paljon valoisampi, mutta muuten samantapainen. Taavetin oli määrä aamulla varhain lähteä Tampereelle, ensi kerran Olkan aikana. Ei puhuttu paljoa sinä päivänä, kumpikin hääri toimissaan entistä vakavampana. Taavetti arveli Olkaa painavan sen, että joutui oudoksesta olemaan täällä yötä yksinään. Taavetista itsestäänkin tuntui lähtö omituisen raskaalta.
Ei illallakaan syntynyt isoja puheita. Olka kiirehti aikaisin makuulle luomatta katsettakaan Taavettiin. Taavetti tunsi kumminkin selvästi, että Olka odotti häntä luokseen. Tämä oli jännittynyt matkan aatto.
Taavetti antoi hetkien kulua melko myöhäiseen, ennen kuin hän lähestyi. Näkyi selvästi, ettei Olka ollut aikonutkaan vielä nukkua. Ei ollut riisunutkaan, vaan makasi liikkumattomana vuoteessaan. Taavetti istahti tavalliselle paikalleen. Hän hapuili Olkan vasenta kättä ja saatuaan sen omaansa alkoi sovitella nimettömään pientä tuohisormusta, joka hänellä oli pivossaan. Se sopi hyvin. Hän veti sen varovasti takaisin, meni akkunan luo parempaan valoon ja ryhtyi koettelemaan sitä omiin sormiinsa. Se meni vasemman käden pikkusormeen pysähtyen keskitaipeen etupuolelle ja oli siihen juuri sopivan kokoinen. Sitten hän jälleen irroitti sen omastaan ja vei takaisin Olkan sormeen.
— Kelpaako tämä siksi kunnes olen palannut kaupungista — ja onhan se sopivan kokoinen?
Olka oli täysiverinen naisihminen. Hän, tuo komea ja hiukan tylyluontoinen palvelustyttö ojensi hämärässä molemmat kätensä isäntäänsä kohden tavoitellen hänen hartioitaan. Hän teki sen voimakkaasti ja kiihkeästi omasta aloitteestaan ja täysin tietoisena siitä mitä teki. Tuohisormus jäi tytön sormeen. Aamulla herättäessä se oli särkynyt…
3.
Sattui niin, että Taavetti sai tuttua matkaseuraa useita kulmakunnan äijiä oli samalla kertaa kaupungissa. He saapuivat perille jo kolmen aikaan päivällä ja kuljeskeltuaan kaupungilla kokoontuivat tiettyyn yöpaikkaansa, erään kauppiaan majatupaan. Taavetti oli kulkenut omia teitään onnellisine salaisuuksineen, mielen täytti vahva tunne siitä, että hänellä kotona on vaimo, nuori, varma ja odottavainen. Hän kävi kultasepän puodissa ja valitsi sormuksen. Siinä se nyt oli hänen sormuksensa, jonka Olka oli saava. Siltä särkyi tuohisormus… Kaiverrusta varten oli tuo ihmeellinen, sileä ja painava kultaesine kumminkin jätettävä sinne huomisaamuun asti. Silloinhan sopi lähteä sen saatuaan jouduttamaan sitä siihen yhteen käteen, jonka salaista odotusta ei kukaan vielä aavistanut. Mitä mahtoi se käsi tällä hetkellä tehdä? Mitä mahtoi nyt juuri odottaessaan koskettaa?
Taavetin saapuessa majatupaan oli siellä iloinen porina. Siellä oli myöskin eräs isäntämies keskipitäjältä ja hänen totensa vielä muuan tamperelainen herrasmies: oli isännän kotoa soitettu ja pyydetty jonkun asian vuoksi etsimään täältä isäntää. Se oli iloinen veitikka ja oli heti temmannut äijät vilkkaaseen keskusteluun. Nämä eivät tienneet, kuka mies olikaan ja pitivät häntä sen vuoksi jonain kaupunkilaisveijarina. Semmoiset sillä olivat ilveetkin: tahtoi tahtomalla miehiä henkivakuutukseen selitellen kirjasta taulukoitaan ja esitellen rahamääriä sinne tänne. Olisi muka sopivaa nyt yksin tein kaupungissa pistäytyä lääkärissä. Se maksaa vain viisikymmentä markkaa ja senkin saa takaisin sitten kun ensimäistä vakuutusmaksuansa maksaa. Äijät vilkuivat toisiaan salaviisaina: kyllä kai me sinulle rahoja annamme. Mutta hyvin näyt osaavan asiasi; puhu vaan, on hauska kuullaksemme.