Koivistoja on semmoinen tavallinen asumus, jossa on Villeä ja Miinaa varten pirtti ja yhtä lehmää varten navetta ja sen yhteydessä tyylikäs ryhmä muuta semmoista asiaankuuluvaa kopposta. Köyhälistöä ollaan, mutta ei olla kurjalistoa; ei muuten tule niin tarkemmin ajateltua mitä ollaan. Eletään kahdestaan vuodesta vuoteen ryppyisinä ja ruskeapintaisina. Villellä on taipumusta hymyilyyn, Miinalla johonkin päinvastaiseen. Miina on ikä-ihmisenä tullut tähän leskelle, lapsia ei ole tästä naimisesta tullut, ei ole oikein sopinutkaan. Ensimmäisestä naimisestansa Loviisa vainaan kanssa Villellä oli yksi puolihöpsö tytär, joka vietti suurimman osan ikäänsä Pirjolan navetassa, kunnes tuli kovin kipeäksi ja nuhisi sitten Kivistojan pirtin muurin takana Miinan kynittävänä puolen vuotta ennenkuin kuoli. Josta naapurin ämmillä sitten oli niin paljon suun vaivaa — kun siltä muka jäi niin maailmattomasti vaatteita ja rahaakin.
On eleskelty suvesta suveen ja lehmää pidetty, ja sitä voin murenoa aherrettu tarverahoiksi. Kapinat ja muut melskeet ovat menneet korkealta Villen, Miinan ja lehmän päitten yli. Kun pysyy semmoisista erillänsä niin paraan pitää, oli he sitten punasia elikkä muita valkosia. Miinassa olisi kyllä elävinen eine temokraatin henkeä, mutta on Ville sentään näinä arkoina aikoina saanut sen silmän vilkutuksella hillityksi, ettei ole joutunut herrojen mustiin kirjoihin eikä esikuntiin. Pitkiä ajantaipaleita kuluu siten ihan tasaisesti. Mutta kun epätasaisuutta kerran tulee, niin sitten sitä tuleekin kerrakseen. Silloin on harmia harmin päällä niin osaavasti, että ihan kutkuttaa ja tavan takaa hymähdyttää. Ei ollenkaan enää kannata tulistua, niin somasti kaikki silloin kääntyy poikkipuolin.
Se alkaa jo aamulla noustessa, niinkuin se alkoi sinä juhannusaattona, jona Tampereen masuunin kallispalkkainen työmies Jalmar Heino hattupäine rouvineen, polvipöksyisine poikineen, kangaskenkäisine lapsentyttöineen kaikkineen sai päähänsä lähteä juhannukseksi maille ja nimenomaan Kivistojan asumukseen, jonka ensimmäisen emännän veljenpoika hän tiesi olevansa. Tämmöinen päähänpisto oli tietysti tavattoman lapsellinen ja älytön ja johtui siitä väärästä käsityksestä, joka kaupungin herrasväellä on maaseudusta: että siellä on aina emäntien aitoissa ja komeroissa hyvää rievää, voita, viiliä ja muita »maalaisruokia» ja että papan knalli ja mamman hattu melkein huimaavat yksinkertaisia maalaisia. Niin on arvattavasti joskus ollutkin; siihen aikaan kun maalainen hankki saada selkäänsä, jos vei leipää Tampereen torille. Mutta kun leipäkysymyksessä osat enemmän kuin täydellisesti vaihtuivat, niin säilyttivät kaupunkilaiset herttaisesti käsityksensä knallin ja olkihatun vaikutuksesta. Niinpä Jalmar Heino tänä juhannusaattona melkein tunsi hentoa tunnonvaivaa, kun oli niin unohtanut yksinkertaiset maalaissukulaisensa. Hänen mielialassaan oli todellista juhannusvirettä, kun hän puolelta päivältä töistä päästyään alkoi sen monipuolisen laittelun, joka oli päättyvä leppoisaan iltaan Kivistojan pihamaalla juhannuskoivujen leyhkän sulautuessa saunan lemuun. Kyllä Heino vielä hyvin muisti maalaissulot.
Mutta — mutta. Ihmiskohtalot ristivät omituisesti toisiaan. Jos Jalmar Heinolla olisi ollut taipumusta enteiden ymmärtämiseen — jotka enteet kylläkin saivat varsin kouraan- ja korvaantuntuvan muodon lasten ja vaimon, Fiinan, puhelahjan välityksellä — niin olisi hänen pitänyt aavistaa jotakin siitä, että Kivistojan lehmän Jertan kolme viikkoa sitten tapahtunut astutus oli juuri tänä päivänä näyttäytynyt epäonnistuneeksi ja niin ollen iloinen tapaus Kivistojan maito- ja koko muussakin taloudessa siirtynyt niin myöhäiseen kuin Maarianpäiväviikolle. Ynnä monet muut tähän takertuneet seikat, jotka juuri täksi juhannukseksi muodostivat Kivistojan pariskunnan elämän tielle vaikean kolukohdan.
Tämä elämän epätasaisuus kohtasi Kivistojan Miinaa kovin sopimattomaan aikaan. Oli näet asia niin, että Miinan ja Villen piti juuri huomisena juhannuspäivänä suorittaa kertavuotinen ripilläkäyntinsä ja se matka ei ollut Miinalle mikään tavanmukainen velvollisuus, kuten se on monen monelle mökinakalle. Erinäiset perisynnit, kuten kiukku, häijyys, kateus, jotka hänessä olivat hyvin kehittyneet ja monella muotoa toisiinsa sekaantuneet, ilmenivät joka suvi sakramentin lähestyessä Miinan sisäiselle ihmiselle kaikessa hirvittävyydessään. Ja hänen kiivas mielenlaatunsa ei sallinut hänen siinä tilassa käydä alttarin ääreen, vaan ponnisteli hän jo viikon päivät edeltä päin saavuttaaksensa leppeän sisäisen sopusoinnun. Hän kahvitti naapuriämmiä ja esitti puolisoonsa Villeen kohdistuvat jokapäiväiset moitteet äitelän autuaallisella äänellä, mikä siinä määrin tympäisi Villeä, että hänen kasvonsa noina Miinan kilvoituksen päivinä ehtivät vajota melkein samanlaiseen happamuuteen kuin Miinan tavallisesti.
Juhannusaaton edellisenä iltana oli Miinan sisällinen ihminen jo saavuttanut kaipaamansa tilan ja ehtoolla sänkyyn oikaistessaan häntä vaivasi semmoinen harhatunne, että juhla onkin jo huomenna. Se todella vaivasi kun muisti että huominen arki monine vihollisen koettelemuksineen oli vielä läpäistävä. Hän oli nukkuvinaan, mutta viimein täytyi ähkäistä, jolloin Ville — hänen hengellisen vaelluksensa pahin koetuskivi — omasta sängystään suun massutuksella ilmaisi myös olevansa valveilla.
Ei tämä nyt sujunut. Huominen oli oleva huono päivä. — Mitä se äijäkin siellä vielä ähisee.
Yö kului ja aamu toi aurinkoisen juhannusaaton, sen turmiollisen päivän, joka Miinan vielä oli läpäistävä ennen rippimatkaa. Sielunvihollista mainitaan usein sarvipääksi ja niin se ainakin tässä tapauksessa oli. Sillä se seikka, joka Jertasta jo edellä tuli mainituksi, ei ole niinkään yksinkertainen. Se tuottaa jo sinänsä melkoisen harmin ja sitä voi pahimmassa tapauksessa jatkua koko päivän. Ja jos lehmä vielä päivällisestä retkestä huolimatta on siinä tilassa, että se potkaisee kiulun ja Miinan nurin, niin on täysi syy olettaa, ettei asia tälläkään kertaa vielä ole tullut autetuksi, vaan siirtyy iloinen navettatapaus Maarian päivästä Tipurtiuksen päivään.
Kuuma juhannusjuna ähkii asemalle ja puhkii siinä hetkisen, että nuo omituiset ihmislapset saavat toteuttaa ällinsä, jotka vaativat toisia saapumaan ja toisia lähtemään. Kun ihmiset ovat mielestään tarpeeksi käyneet ulos ja sisään, lähtee juna taas ähkimään toisia paikkakuntia ja toisia juhannusvalmistuksia kohden.
Mutta tästä lähtee laiva, hikinen täyteen pakattu laiva, jossa on kymmeniä eriarvoisia herrasväkiä — kaikkihan ne herrasväkiä on, mitä kaupungista tulee. Siellä on myös Heinon herrasväki lapsineen ja lapsentyttöineen kannatellen yllänsä hiukan raskaita varallisuutensa merkkejä: tummia vaatteita, uusia kenkiä, knallia ja kauluksia ja taistellen maitoa parkuvien lastensa kanssa.