Jo meni summa paperiin ja sen jälkeen yhä uusia asioita äijien osoittaessa kasvavia levottomuuden merkkejä. Noin menee mies huijarien käsiin ihan joukon keskeltä — kaikkien tuttu se Ollikkakin on, mutta milläs hän olisi rikastunut, jollei konstilla ja konstien tuttavuuksilla.
— No kellekäs se sitten kuoleman varalta osoitetaan? Pannaankos se sille tulevalle emännälle? kysyi vieras.
Se äijä, joka yritti Taavettia suojella, nousi ylös ja sanoi parhaana sukkeluutenaan:
— Eiköhän panna sitä lapsille?
Toiset hörähtivät nauruun ja yrittivät korjata ehdotusta heikommilla lisähuomautuksilla.
Taavetti muisti, koska hän viimeksi oli kuullut lapsista puhuttavan.
Hän katsoi vasta nyt vierasta tarkemmin silmiin ja sanoi:
— Pannaan vaan lapsille.
Vieras ei enää puhunut leikkiä. Hän kirjoitteli asiallisesti ja siinä ohessa neuvoskeli, missä lääkäri asui, koska sinne sopi mennä, ja mitä maksoi. Sen sopi kyllä maksaa lääkärillekin — kyllä hän soittaa sille etukäteen.
Asia oli valmis. Vieras nousi ja hyvästeli Ollikan isännän ja muut miehet ja lähti. Kun jalan ääni vielä kuului, puhkesi joukko valitteluihin.
— Oli se onni, ettet sille rahojasi lykännyt, mutta kai se juutas niistä papereistaan kiinni pitää, kun menit ja sörkit niihin nimesi. Ollikka yritti selittää, ettei se mikään huijari ollut, kansakoulun opettajahan se oli. Mutta mikä tietää Ollikankaan puheet. Sillä on ollut täällä talokin — ja olisiko tämä ensimäinen maanmoukka, joka tässä kylässä pestään. Kesken kaiken Taavetti nousi ja riensi vieraan jälkeen. Hänen suojelijansa kiiruhti mukaan.