— Älä pelkää, ei se sinua mihinkään maksuihin saa, sehän on mitätön koko paperi — eihän sinulla vielä lapsia ole. Sitä vartenhan minä juuri sen mutkan siihen keksinkin, kun-ma näin, että sinä sen vipuun jouduit.
— Odottakaas nyt vähän, minä koetan saada sen kiinni, supahti Taavetti ja kiiruhti edelleen. Äijä palasi sisälle ja toimitti siellä, että poika lähti sitä tavoittamaan, mutta kai se jo mennyttä kalua on. Olis sekin kaunista maksaa tuhat markkaa vuodessa. Mutta ehkä ne lapset ovat sen pelastus, kun ei niitä ole.
— Niin, ei sunkaan se sille Ainalle —
Taavetti taisi kuulla nämä sanat ovessa tullessaan. Kun toiset hanakasti utelivat kuinka kävi, sanoi hän purkaneensa koko jutun, mutta toiset näkivät kyllä hänen päältään, että hän puhui omiaan. Kyllä ne sellaiset konstinsa pitävät.
Taavetti oli tavoittanut opettajaa vain sanoakseen hänelle, että asia pitäisi säilyttää salaisena ja että hän kyllä käy täällä maksamassa maksut, eikä kirkonkylän asiamiehelle, niinkuin opettaja välillä oli ehdottanut.
Mutta tuon jännittävän näytelmän jälkikajo tuntui koko illan äijien joukossa. Ollikkakin enää vain nauraa hörötti heidän epäluuloilleen.
Seuraavana aamuna Tuohenmaan Taavetti oli pitkät ajat näkymättömissä. Äijät arvelivat, että se vieläkin yritti saada kiinni sitä eilenehtoollista peruuttaakseen tuon epäilyttävän nimikirjoituksensa. Joku oli nähnyt kadulla Ainankin, jonka nyt tiedettiin olevan jossakin toimessa täällä kaupungissa. Olipa näkijä häntä puhutellutkin ja koettanut saada selville sen asioita, mutta mitään valaisevaa ei ollut tullut ilmi.
Taavetti oli käynyt ensin kultasepällä ja saatuaan sormuksen taskuunsa lähtenyt lääkärille. Asiamies olikin lupauksensa mukaan sinne soittanut ja Taavetin mielestä karisivat ne hienon hienot epäilykset, jotka sinne eilen ehtoolla äijien suurista epäilyksistä olivat tarttuneet. Äijille hän sanoi kyllä varmuuden vuoksi käyneensä sen lääkärin puheilla, mutta vakuutti, ettei pappa ollut sinne mitään soittanut, jotenka ei asiasta siis lopultakaan mitään tullut. Äijien mieleen jäi kumminkin kytemään epäilys, ettei asia siihen lopu, kun se kerran sai Taavetin nimikirjoituksen. Kyllä se joku akentti vaan oli. Saadaan nähdä, että Taavetti vielä joutuu pitemmältäkin siihen yhtiön keskinäisyyteen.
Mutta Taavetti istui riemullisena rattaillaan — ei ollut niitä miehiäkään, että olisi sormensa polttanut. Ja kun hän viimein oli päässyt eroon matkaseurastaan, otti hän vielä ennen pihaan tuloaan sormuksen katseltavakseen. Sitten hän katseli kävelevän hevosen selkää ja ajatteli lapsiaan. Melkein niinkuin Olkan ohitse hän niitä ajatteli…
4.