— Sitten on sinun mentävä kyyditsemään. Minun täytyy siinä tapauksessa kantamalla viedä heiniä latoon; en voi jättää niitä kuivina yöksi levälleen.
Taavetti ottikin köyden ja lähti heti pellolle. Pitkästä aikaa hän nyt ensi kerran huomasi olevansa kunnollisesti vihainen. Se ei kohdistunut kehenkään ihmiseen, mutta hänen mielensä vaan ei ollut tavallisessa laadussaan. Hän teki työtä karhun voimilla silloin tällöin vilkaisten, lähtikö talosta ketään.
— Ehkäpä Olka nyt tästä huomaa, että muorin täällä olo tuottaa pelkkää pahennusta, ajatteli Taavetti. Jossain mielen pohjalla liikkui iltainen lyhyt sananvaihto. Vaisto taisteli sitä vastaan; hän ei päästänyt suoraan ajatukseen asti sitä turmiollista nimeä, joka ehtoolla oli kuulunut Olkan suusta. Eihän hän puolestaan ollut Olkalta kysynyt entisistä sanaakaan eikä halunnutkaan niistä mitään tietää. Mutta mitä pitemmälle hän kiihtyi raskaassa työssä, sitä selvemmin hän tajusi, mikä muori oli: nimetön pahahenki, joka jostain oli tunkeutunut hänen ja Olkan tielle ikäänkuin nokassaan kantaen tuota tuskallista asiaa. Mielessä käväisi ilkeästi hänen omankin äitinsä kuva varhaisine aamulukuineen. Tuntui kuin sekin muisto nyt olisi pyrkinyt tärvelemään tämän päivän elämää — ikäänkuin vetämään häntä pois Olkasta.
Kun Taavetti illalla tuli sisälle, oli muori poissa, mutta Olka oli kotona ja hevonen haassa.
— Et sinä mennytkään, sanoi Taavetti.
— En minä ole ennenkään hevosmiehenä ollut, vastasi Olka ja lähti huoneesta.
Tämä epäsopu haihtui hiljakseen ilman enempää selvittelyä. Kaksi nuorta ihmistä, jotka rakkaus vasta äskettäin on saattanut päiviksi ja öiksi toistensa lähettyville, eivät voi kauan vastustaa niitä voimia, jotka saavat heidät eroamaan isästään ja äidistään. Kesä kului, tuli alakuloinen syksy. Eräänä syyskuun iltana sai Taavetti Olkaltansa kuulla asian, joka taas elävämmin toi hänen mieleensä tuon kaupungissa säilyvän salaisuuden. Vakuutuksen perijä oli olemassa.
Taavetti valvoi kauan ja huomattuaan, että Olka jo nukkui sikeässä unessa, hän nousi varovasti ylös ja hiipi etsimään vakuutuskirjoja niiden salaisesta kätköpaikasta. Muistihan hän hyvin maksujen määrän ja ajat, mutta kumminkin hän nyt raapaisi tulta ja hätäisesti silmäsi tuota uutuuden kankeata paperia. Niinhän siinä luki: toukokuun ja marraskuun ensimmäisinä päivinä niin ja niin… hänen lapsilleen.
Taavetti pisti paperin koteloon, kätki sen entiseen paikkaansa ja palasi sitten hiljaa vuoteellensa. Hän hyväili nukkuvaa vaimoaan hellästi, niin ettei tämä herännyt, huokasi syvään ja antautui itsekin unelle.
Mutta juuri unen rajalla hän ilkeästi hätkähti. Ajatus oli jollakin lailla johtunut siihen, että hän kuolee nyt juuri, painuu yhtä mittaa tiedottomuuteen, ja että vakuutussumman periminen ei sittenkään ole järjestyksessä. Voi muka olla joku riitelijäkin — niinkuin muori, tai ei sittenkään muori, vaan joku — Aina — ja Ainan lapsi.