Oliko Ainalla perillinen? Jospa se olisi saanut täältä lähdettyään.
Mitä mahtoikaan muori tietää Ainasta? Aina kuului olevan Tampereella.
Kuinka oli hän, Taavetti, voinut olla niin kokonaan tietämätön
ihmisestä, joka oli ollut täällä ja maannut — tässä samassa vuoteessa.
Taavetti tuijotti vaistomaisesti viereensä, jossa luuli erottavansa nukkuvan Olkan hahmon, tuon ihmisen, jota hän oli niin halunnut ja joka äsken oli ilmaissut kantavansa hänelle perillistä. Se oli nyt oma, mutta näin katsoen ihmeellisen vieras. Hänen oli nyt ajateltava Ainaa suoraan ja selvästi. Se oli vastenmielistä ajateltavaa, vaikka siinä väikkyikin jotain hirvittävän viehättävää.
Mies valvoi kauan ja selvitteli sitä yhtä kauhistavaa mahdollisuutta, että Ainalla voi olla hänen perillisensä, vaikkei hän ole siitä kuullut. Kuka sitä olisikaan hänelle tullut kertomaan? Olkan äiti tiesi joka tapauksessa jotain. Huomisesta alkaen hän tiedustelee asiaa siihen asti, kunnes selvä tulee, mikä sitten tulleekin. Häiriintymätön mieli näki tuon pitkällisen toimen varmana ja määrätietoisena ja tyyntyi vähitellen valoisiin kuvitelmiin. Olka heräsi puolivalveille ja tavoitti raukeasti käsivarttaan miehen kaulalle. Sen hän teki aina silloinkin, kun illalla oli pienessä epäsovussa nukahdettu…
Taavetti on alkanut silloin tällöin pistäytyä naapureissa, niissä jotka olivat mukana tuolla keväällisellä kaupunkimatkalla. Hän istuu iltakauden jutellen ja kuulostellen. Menee monta sellaista puhdetuokiota niin, ettei mitään erikoista tule mainittua, kunnes kerran puhe luontevasti ja keveästi osuu siihen Ainaankin, Tuohenmaan entiseen piikaan. Mitäpäs hänestä muuta, kuin että oli iloluontoinen heitukka — kyllä-mar Taavetti sen luonnon tuli tuntemaan, hehheh…
— Missähän se nykyään mahtaa olla? kysäisee Taavetti, niinkuin olisi siinä vaan muuten tullut mieleen sellaista kysyä, noin niinkuin johtaakseen asian pois omalta kohdaltaan.
— Tampereella on — minä näin sen silloin keväällä, kun Taavettikin sen yhtiö keskinäisen kanssa veikasteli. Tulikos siitä sen enempää?
— Ei erinomaisia, vastaa Taavetti ja naurahtaa.
Ainasta ei syntynyt sillä kertaa sen pitempiä puheita eikä Taavetti muinakaan iltoina mitenkään saanut selville Ainan asuntoa eikä tarkempia vaiheita. Muusta puheen ollen tuli kyllä mainittua, että poliisikamarista saa tiedon kaupunkilaisten asunnoista. — Jaa, jaa, vai on siellä niin kaikki tiedossa — tottakai sentään pitääkin…
Marraskuun ensimäisenä päivänä Taavetti laittautui taas kaupunkiin, mutta mielessä asui nyt muutakin kuin vakuutusyhtiön nimikilpi opettajan asunnon seinältä. Oli kaukaa järjestettävä niin, että lähtö tuntui luonnolliselta; oli saatettava teurasvasikka siihen kuntoon, että Olka alkoi sen kanssa tuskitella ja puolittain äkeänä vaati lähtemään.
Tuntui tällä kertaa erikoisen huojentavalta, kun koti jäi näkymättömiin. Nyt en palaa ennenkuin minulla on täysi selko Ainan asioista, ajatteli Taavetti. Minä menen poliisikamariin jo tänä ehtoona ja sitten minä urkin sen olikkeet tietooni, vaikka siihen kuluisi viikko. Häntä melkein nauratti, kun hän katseli hiehon ruhoa siinä vieressään rattaitten pohjilla. Oli niinkuin olisi pettänyt sitäkin kunnon elukkaa jo sen eläissä ja vielä nyt lihoina. — Kello on kaksitoista. Neljältä minä olen kaupungissa.