* * * * *
Kello kymmenen aikaan makaa Miina yksinänsä navetan ullakolla. Myrsky on puhaltanut Kivistojan asumuksen yli, mutta nyt on myrsky tyyntymään päin, sillä Miina itkee. Se tapahtuu harvoin. Mutta harvoin on Miina myös niin äärimmäisen kurjassa tilassa vuoteellensa oikaissut, kuin tänä ripilläkäyntinsä edellisenä iltana. Eilisiltainen sopusoinnun huippu kääntyi tämän pahan päivän kuluessa ylösalaisin. Pirtissä on sikin sokin pitkällään jotain ihmeellistä joukkoa, joka on syönyt hänen silakkansa, perunansa ja leipänsä ja vielä tiedustellut eikö satu viiliä olemaan. Siellä ne makaavat, ja jäävät huomiseksikin makaamaan, eivätkä tietystikään jätä hänen paikkojaan pitelemättä, sillaikaa kun hän Villen, sen tohelon, kanssa on Herranehtoollisella. Voi hyvä Isä, kuinka sinä lastasi koittelet, kuinka mahdotoin ja kelvotoin on ihminen eikä sille mitään voi.
Miinan päässä humisee tämän maailman sekavuus ja suuruus, hänellä on sekä aineellinen että hengellinen hätä. Hänen koettelemuksensa on kovempi kuin hän kestää jaksaa. Hän itkee…
KANTTOORIN LEHMÄNHAKU
Asiallisesti ottaen oli tämä kanttoori jo vuosikymmenen ajan ollut elävänä kuollut; mikäli hänellä yleisön kesken enää oli jotakin merkitystä, oli se puhtaasti kirkkohistoriallista laatua.
Hän oli päässyt lukkariksi ammoisina ja kaikin puolin nykyistä parempina aikoina yksinomaan heleän äänensä todistuksella, jolla äänellään hän sitten oli viidettäkymmentä ajastaikaa seurakuntaa palvellut, ollen niiden pappien luku, jotka hän oli saarnatuoliin laulanut, yksi kolmattakymmentä ilman maistereita ja lukiolaisia. Hän oli puhutellut kahta piispaa ja viittä tuomiokapitulin asessoria ja hän oli vanhalle provastivainaalle, joka myös oli tohtori ja ritari, valmistanut ja maistamalla varmentanut jokaisen totilasin, jonka tämä kinkereillä ja kotosalla nautitsi. Hän oli veisannut viimeisen virren yhden suvun neljälle miespolvelle, hän oli sitonut lukemattomia haavoja ja taittuneita raajoja ja hän oli — koristeellisin alkukirjaimin ja hanhen kynää »läkkihornaan» kastaen — kirjoittanut lukemattomia kauppa- ja moonakirjoja.
Mutta »ihmiskunnan histooria», josta hänellä myös oli melkoinen aavistus, oli hänen vanhentuessaan saanut omituisen huiman vauhdin ja jo kauan sitten jättänyt vanhan kanttoorin epähienosti tiepuoleen. Hänen elämänsä oli todellisuudessa keskinkertaisen mäkitupalaisen tasolla, vaikka siinä vielä hiukkasen vivahtikin laskeneen päivän viimeistä rusoa. Hänen kaikki vaatteensa olivat väljiä ja omituisen vihertäviä ja leuan alla lepsui tyhjä nahka kuivahtaneiden kaulajänteiden varassa. Huoneellisenkaan elämän puolesta ei tämän vanhan ja ehytluontoisen hengenmiehen ikäpuoli ollut niin tyventä kuin olisi kohtuudella voinut odottaa. Hänen aviovaimollaan oli nuorempanakin melkoisesti äkäisen muorin taipumuksia ja olivat ne huomattavasti lisääntyneet siitä ruveten, kun pitäjään otettiin kouluutettu kätilö ja kantturskan leipä sitä myöten ohenemistaan oheni.
Talvet olivat vaikeinta aikaa. Silloin ahdisti pahemmin muorin morailu ulkoapäin ja hengensalpa sisältä päin. Ja, mikä pahinta, silloin nukkui luomakunta, mehiläiset, kukkaset ja kaikki yrtit. Sillä kuinka lieneekin muu maailma jättänyt kanttoorin jälkeensä, yksi oli, joka vuotten vieriessä vaan yhä läheni: korea kesäinen luonto lukemattomine seikkoineen, joista tällä paikkakunnalla ei ollut muilla aavistusta kuin kanttoorilla ja Lumpeilan lehtorilla. Lumpeilan huvila oli parin kilometrin päässä kanttoorin mökiltä ja lehtori oli melkein yhtä vanha kuin kanttoori, mutta oli naimaton ja luonteeltaan äkäinen, vanha pukki, josta tiedettiin ettei hän pelännyt jumalaa eikä muutamissa suhteissa hävennyt ihmisiäkään. Hentomielinen kanttoori kauhistui ystävänsä puolesta muistaessaan, mitä tämä kerran ryypyn ääressä oli häneltä kysyä köhäissyt: paikkakunnan tyttöjä — öhö — höm —
Mutta eräänlaiset ystävykset he kumminkin olivat.
* * * * *