Nytkin juuri kanttoori kävellä tepsuttelee Lumpeilasta kotiinsa päin »myhäillen ja somat ruusut punertavat hänen poskillansa», kuten muinoin erään hänen kuuluisan virkaveljensä. On kesäinen iltapuoli ja kukkivien yrttien luku on runsaimmillaan. Kanttoori tuntee niistä jokaisen lajinsa jälkeen, hänen silmänsä vaan ikäänkuin toteaa, että ne kaikki ovat paikoillaan omassa suloisessa järjestyksessään. Mutta kädessään sanomalehtipaperissa hänellä on toisia yrttejä, arvokkaita saxifraga-lajeja, joita hän on saanut lehtorilta. Hänellä on kotona kiviriutta niitä varten, siinä niiden on hyvä kasvaa. Siellä on jo ennestään useita saman suvun yksilöitä ja muutamia hienoja maksaruoholajeja.
Kanttoorin elämä on tämmöisellä hetkellä paraassa vireessään. On vain yksi vakinainen harmi, jota kanttoori ei voi kitkeä pois: kotona on Karoliina ja se vihaa näitä asioita. Se vihaa Lumpeilan lehtoria, kuten muutkin kirkonkylän rouvat (joihin hänetkin, herranähköön, lasketaan) ja se valmistaa mielellään pienen myrkkypisaran kanttoorille, joka yrttiensä parissa laiminlyö asiallisemmat tehtävät. Nytkin kanttoori tietää, että hänen olisi ollut haettava lehmä laitumelta, mutta hän on myöhästynyt. Painuva aurinko ja talojen tarhoissa olevat lehmät ikäänkuin kantelevat hänen päällensä. Mutta hänellä on saxifragoja kädessään, hän saa ne sinne riutalleen kasvamaan, vaikka kuinka olisi asiat. Ja sitten on lehtori selittänyt hänelle erään harvinaisen yrtin, jota ei ole täältä löydetty, mutta jonka hän epäilee täällä kasvavan. Kanttoori on päättänyt löytää sen; koko luomakunta ikäänkuin kihelmöi sen kasvin löytymistä. Sillä on keltaiset huulikukat ja semmoiset lehdet. Itse akatemian professori on lehtorille sanonut, että sen pitäisi täällä kasvaa. Kanttoori hyräilee…
Jo paistavat kotinurkkauksesta kanttoorin silmään hirvenjuuren komeat keltaiset kehrät ja näkyvät Siipoltin tattarin jättiläislehdet. Kanttoori odottaa näkevänsä Karoliinan äkäisenä lypsinkiulu kädessä palaavan tarhalta, joka näky äkäisyydestään huolimatta kuitenkin hyvin sopeutuisi illan tyveneen. Kanttoori hiipii yrtteineen kuin pahoja tehnyt poikaviikari takatietä kiviriutalleen. Mutta silloin hän huomaa, että tarhan veräjä on auki aamuisellaan eikä lehmää eikä Karoliinaa näy missään. Kuinkas nyt on asiat? Hän ilmeisesti hätiköi istutuksessaan ja rientää sitten sisään. Siellä istuu Karoliina käsivarret ristissä rinnoilla, yläruumis hiukan vaappuen ja pää kiukkuisessa kenossa, mutta ei virka sanaakaan. Nyt on jotain tavallista pahempaa.
— Mihinkä lehmä on joutunut? kysäisee kanttoori vakavana.
— Kysy yrteiltäs, kivahtaa Karoliina ja ylös ponnahtaen jatkaa: — Kun kerran voi juosta kaiken maailman ruohojen perässä niin saisi sitä joskus juosta lehmänsäkin perässä j.n.e. Karoliinan hameenhelmat, jotka lehmänhaun jäleltä vielä olivat neuloilla ylös reivatut, ikäänkuin häpäisivät kanttooria siinä hänen edessään tuiskiessaan. Hän sai selville, että lehmä ei ollut tavallisilla paikoillaan — »ja minä en viitsi juosta, olkoon siellä, mennään vaivastalolle taikka ruvetaan syömään yrttejä.»
Tuossa tuokiossa oli kanttoori jo taipaleella. Hän eteni metsänrantaa kohden nuoran pätkä kädessä. Hänen kiihtynyt mielensä oli näkevinään siellä suuren ilvehtivän lehmänpään.
* * * * *
Noin parin tunnin päästä on tilanne semmoinen, että uupunut kanttoori istuu kannon päässä keskellä korpea ja ihailee karhunsammalen vehmautta. Hän ei ole nähnyt lehmästään jälkeäkään eikä kuullut kellon kilausta. Hän olettaa sen uupuneen suohon ja sinne kuolleen; elämä on melkein niinkuin mennyttä ja epätoivon ollessa täydellinen vaipuu kanttoori tahtomattaan tuttuun luonnonihailuun, joka tällä suviyön hetkellä kuitenkin tuntuu omituisen teennäiseltä.
Hän nousee ja paarustaa pitkin matalan suokselman syrjää. Ei ole nyt mitään kiirettä kotiinkaan tämmöisen tuleman jälkeen. Hän aprikoi koko viime vuosien elämää, jossa selvästi näkyy lopullisen tuhon johdonmukainen lähestyminen. Nyt meni lehmä. Mutta kuinkas entinen kanttoori voidaan viedä vaivastalolle, kanttoori, jolla on semmoinen entisyys ja jonka toimet ovat tulleet akatemian professorin kirjoihin. Professorilta ja lehtorilta ei mene lehmä suohon eikä heillä ole Karoliinaa — — —
Mutta mikäs — mikäs siinä kohahti, pysähtyi ja taas kohahti! Näreen takaa näkyi villikatseinen lehmän pää ja sitten koko lehmä, joka kerran puhahti ja samassa laukkasi pois häntä riettaasti kaarellaan.