Kanttoorin äskeiset suruvoittoiset mietelmät olivat vain sitä varten, että ilo nyt olisi kirkkaampaa. Hän lähti juosta hönkäisemään, juoksi ensin suon sivua, sitten yhä kohoavaa männikköä aina välillä kuulostaen ja maanitellen. Joskus ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes taas puhahti aivan lähellä — ja sitten taas mentiin pensaitten kiihkeästi kahistessa.
Kun näin oli tapahtunut useita kertoja yritti kanttoori jo tulistua. Hän meni hullunkurista puolijuoksua kasvot hehkuen ja rinta läähättäen, hän ei enää tarkannut maanpinnan muotoa eikä luonnonesteitä, hän halusi intohimoisesti käydä kiinni lehmäänsä vaikkapa hännästä. Nyt hän sen saa, jos saa. Yö on jo puolessa. Hän juoksee, silmissä tuntuu kostealta, mutta hän juoksee, kunnes — niin kunnes hän makaa kaatuneitten puunrunkojen päällä rotkon pohjassa. Häntä on tainnut kelpolailla sattuakin ja lehmä menee menojaan, mutta kanttoori ei kiiruhda nousemaan. Hän tahtoo siinä pitkällään nautiskella siitä mitä on tapahtunut.
Sillä suoraan hänen silmiensä edessä kukkii melkoinen määrä niitä keltaisia huulikukkia, joita lehtori päivällä hänelle selitti.
* * * * *
Yö on jo aamupuolellaan, kun Lumpeilan huvilan ovelle kolkutetaan..
Pian kuuluu sisältä vanha kopea ääni: »Kuka shh—na shielä bulttaa?»
— Minä täällä olen, Vilhelmi.
Kanttoori siellä seisoo toisessa kädessään lehmännuora ja toisessa keltaisia kukkia. Lehtori tulee ulos, aamuöiseen ilmaan, näkee kukat ja murahtaa unissaan. Sitten mennään etsimään niille soveliasta istutuspaikkaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta puhutaan niin vähän kuin suinkin. Lehtori sanoo vain: tsjah, tsjah — kun kanttoori huomauttaa, että ne siellä kasvoivat aurinkoon ja varjoihin nähden tuohon ja tuohon tapaan.
Kaksi vanhaa äijää kuhkii siellä aikansa, omassa uhossaan. Toiselta on juossut lehmä tiehensä ja molemmiltakin on juossut koko elämä tiehensä. Mutta nyt he ovat taas yhdessä ja molempien mielen täyttää voimakas täyden elämän harhakuva. Kolmantena on kostean veikeä aamuaurinko. Kun äijät ovat poistuneet ja aamurauha palautunut, näkee aurinko eräässä huvila-alueen kohdassa uusia keltaisia kukkia, jotka ovat siihen ilmestyneet aurinkoa tarvitsematta.
Kanttoori on aikamoinen näyttelijä ja osaa valehdellakin, kun korkeammat asiat niin vaativat. Kun hän auringon jo paistaessa tulee kotiin Karoliinan pariin, on hän syvästi masentunut »juostuaan korvessa koko yön näkemättä lehmästä hännän päätäkään».