Taas ovat pojat pirtissä kahden, taas on hiljaista, kammottavan hiljaista. Ei suju puhelu. Martti on kauheassa mielentilassa. Jokainen kellonheilurin heilahdus tuo ensimmäistä lahtaria likemmäksi ja vie etäämmälle niitä, jotka äsken lähtivät. Ei kuulu enää tieltä reen rahinaa. Kohta ei uskalla enää lähteä. Kuolema, nyt odottaa kuolema.
Martin sielun hämärissä onkaloissa puhaltaa kylmä viima. Paavo vain katselee kauhuissaan hänkin; kummaltakaan ei ole itku kaukana.
Arkakin rohkaistuu silloin, kun varma kuolema on edessä. Marttihan on käynyt yhdistyksessä ja maksanut sakkorahatkin. Kohta hänet tapetaan, kuolema… Työväki tapetaan nyt kaikki. Kello on yksi. Pojat eivät jaksa puhua sanaakaan; he pukeutuvat molemmat. Paavo ei aio lähteä, hänen kauhunsa ei ole täsmällistä, hän vain ikäänkuin kyyristyy kokoon. Nyt Martti menee.
Martti on mennyt. Sängyn pahnoihin on jäänyt hänen risainen paitansa ja penkin alle moneen kertaan paikatut ja taas rikkuneet saappaat. Paavo on yksin pirtissä. Martti on hänen tajunnassaan jo iäksi kadonneena, ikäänkuin tähän yöhön menehtyneenä. Paavo hiipii arasti ulos pirtin nurkalle. Ei kuulu enää mitään varmaa, vaikka kauhun herkistämät korvat ovatkin kuulevinaan hiljaisuudessa Martin juoksua ja läähätystä. Tai ei enää elävän Martin, vaan sen menehtyneen, vainaan…
Sillä lailla Virtasen Martti siis meni, ihmiskunnan eteenpäinmeno vaati hänet uhrikseen. Hän ei koskaan palannut eikä hänestä mitään kuulunut. Joku vankilasta palannut väitti nähneensä hänet seuraavana aamuna naapuripitäjän kirkolla, pölhön näköisenä kivääri kourassa. Siellä oli vain pieni joukko, joka hajaantui ja suurimmaksi osaksi ammuttiin metsissä, ja hän oli varma, että se oli ollut Martinkin loppu, se kun vielä oli kuurokin.
Kuinka sitten lieneekin, poissa hän on.
Rakas isänmaani
Minä en voi puhua isäni maasta, sillä isälläni ei tähän asti vielä ole ollut maata. Se tuntuu kyllä omituiselta, sillä hän tulee piakkoin seitsemänkymmenen vuoden vanhaksi ja hän on suurimman osan noista vuosistaan käyttänyt nimenomaan juuri maan käsittelyyn. Parhaan voimansa päivinä hän yhdessä äitini kanssa melkein luonnon tilasta raivasi hyötyisäksi pelloksi semmoisen alan, että se hänen lausuntonsa mukaan hyvin riitti meidän kokoisen perheen elatukseksi. Se oli ensin hyvin hallanarkaa maata, mutta siinä tapahtui semmoinen ihme, että halla muutaman vuoden perästä lakkasi siihen kajoomasta: sanon ihme sen vuoksi, ettei siinä toimitettu mitään vesiperäisten maitten kuivausta. Ja saavuttamansa ominaisuudet se maa on säilyttänyt ainakin ne kymmenen vuotta, mitkä se on ollut talon hallussa. Isäni muutti näet voimiensa vähentyessä vähäisempään mäkitupaan, jonka "tiluksiin" kuuluu vain noin kymmenen kapanalaa maata, ja siinä hän on jatkanut samaan tapaan. Hän ei voi enää liikkua ilman keppiä, mutta vielä äsken näin hänet maassa polvillaan jotakin tuhertamassa. Viime aikoina olen koettanut saada häntä uskomaan, että yhteiskunta nyt valmistelee hänelle tilaisuutta saada ostaa tämä pirtin sija ja tuo perunamaa omiksensa, mutta hän hymyilee siihen omituisen muikeasti, niinkuin sanoisi, että kylläpä osaa se yhteiskunta vanhaa miestä härnätä.
Ne suhteet, joissa isäni on maahan ollut, ovat kuitenkin, sittenkin, kyenneet kiinnittämään tajuntaani sen käsitteen, jota ilmaistaan isänmaa-sanalla; se on tullut yhtä luonnollisesti kuin soitannollinen tuntoni, jota ei sitäkään ole koskaan harkiten kehitetty. Ne ovat kasvaneet itsellänsä niinkuin jäsenet ruumiiseeni. Olen tänä kesänä jostain syystä tullut erikoisesti syventyneeksi isänmaa-tunteeseeni. Isänmaanrakkaus oli pitkät ajat sellainen käsite, jota en voinut ajatellakaan ilman äitelää sivumakua, enkä siitä puhua muuten kuin ivalla, joka sekin tuntui tylsältä. Isänmaa: siinä sanassa oli hölmöyteen asti naiivin puolisivistyksen tuoksu.
Mutta sentapaisissa sisäisissä asioissa sattuu ihmiselle laajoja lasku- ja nousukausia. Sellaiset seikat kuin rakkauden eri alat, nehän ovat elämänarvoja ja pysyvät semmoisina meistä poloisista yksilöistä riippumatta. Nuo meidän juhlallisen nuorekkaat "kieltämisemme", joista me usein puhumme ainakin naamioidulla ylpeydellä, ovat tarkoin arvostellen peräti surkeita, sillä ne päättyvät ennemmin tai myöhemmin nöyrään tunnustamiseen.