Tämän viljavan suven hetkinä olen työtä tehdessäni ja levätessäni taas tuntenut isänmaanrakkauden hivelevän tajuntaani niinkuin aurinkoisen tuulettoman laineen. Mieleeni ovat monesti muistuneet samanlaiset hetket isäni torpan paisteisilta pientareilta. Tunnen halua saada jollakin lailla konkreettisesti omikseni joenrannan pienoisniemekkeiden hiljaiset tuokiotilat, kuunvalon kotoni porraskiveltä jonain iltana kun riihi lämpiää, joulu- ja juhannusöiden salaperäiset lumot, jotka johtavat alkujuurensa vieraitten viimeaikojen tuolta puolen, aikaan haihtuneitten sukupolvieni kummallisen tutuista ilmapiireistä. Kaikkien suurten asioitten runkopiirteet ja hahmoviivat kulkenevat juuri tuollaisia yksiöllisiä, koskemattoman hienoja pienoisseikkoja myöten; sikäli kuin niiden ihmeellinen ytimekkyys ihmiselle kirkastuu, kirkastuvat hänelle myös nuo "suuret asiat" todella suurina ja yksinkertaisina.
Minä voin nöyrästi, hiukan arkaillen tunnustaa, että taas rakastan isänmaatani. On himmenevä ehtoo heinäkuun lopulla. Taivas on pilvessä, mutta muuttuu pohjoisessa ensin viheriäksi ja siitä alempana keltaiseksi; keltaisessa on pitkiä ja kapeita tummansinisiä viiruja. Minun ja taivaanrannan välissä ovat tutun maiseman metsät lämpöisenä, pimeänä vyöhykkeenä. Nukutaan jo kaikkialla, ja se kai vaikuttaa, että mielikuvitukseni näkee tuossa tummassa vyöhykkeessä kirkastunutta elämää. Tätä näkemystä on kovin vaikea sanoilla kosketella, se hajoo omaan lapsellisuuteensa. Näen siellä liikkuvan tuttuja aarteita ja niiden aarteiden luojia, ympärillään omituinen ajattomuuden valaistus. Noihin lapsuuteni elämyksiin sointuvat siellä ihmeellisen ehjästi suuren runoilijan aivoitukset ja vaiheet, ja suuren säveltenkuulijan rikkaudet ulottuvat vaivattomasti pohjoisen taivaan keltarantaan, niinkuin oman yksityisen sydämeni tulkitsematon kaipaus. Tunnen olevani läheinen tuttu noiden miesten kanssa, joiden jylhistyneet muodot näen, pysähtyneinä kuulemaan omia töitään tuon tumman juovan hengessä: "Siell' on hieno hietakehto — kaukana kavala maailma." Ja vaikka on tyven yö, näen myös kirkkaita, kiihkeitä päiviä, ja vaikka on lempeä suvi, näen jäisen talven hyyrrettä.
Näin sanat panevat parastaan koettaessaan vangita yksinäisen ihmisen kesytöntä näkemystä. Mutta aivot saavat tietonsa suoraan, ilman sanoja, ja niitä vaivaa ristiriita: on ensin ollut monikohtainen käsite, tuollaisten yksinäisten näkemysten kokoomus — isänmaa, sana on syntynyt ja sitä on paljon käytetty, kunnes käytäntö, sana, on luonut uuden käsitteen. Ja myöhäisenä heinäkuun ehtoona saapuu sanan kasvattama käsite puhtaan näkemyksen rinnalle.
* * * * *
Rakas isänmaani, jossa eräänä kuulakkaana syyspäivänä olen syntynyt; jonka ketojen ja niittyjen kukkamerissä olen viattomana viisivuotiaana kahlannut; jonka taisteluja olen tyyntyneenä aikamiehenä seurannut!
On päivä. Naapurimökin vaimo on yksin kotona lastensa kanssa, ollut jo toista viikkoa. Yksi lapsista, pieni heikosti kehittynyt vaivainen, kuoli eilen tulirokkoon. Me teimme sille yksissä neuvoin pienen vaatimattoman arkun, ja tänään hän on pyytänyt minua kanssansa saattamaan sitä hautaan. On kuuma aika, sitä ei voida pitää kotona kauempaa, ei voida odottaa isän paluuta.
Me menemme veneellä kapeata vesistöä, hän perässä istuen arkku polvillaan, minä soutaen. Rannikoilla kahden puolen leviää isänmaa moneen ristiin aidattuna; me yritämme joskus sanoilla kajota sen näkyväisiin ilmiöihin, mutta vaikenemme taas pian, ikäänkuin pienen vainaan vaatimuksesta; se on nyt kiltimpi kuin se on koskaan ollut, äidin ei tarvitse sitä enää torua eikä lyödä. — Me laskemme veneemme hautausmaan kulmaan ja käymme kantamuksinemme sisään tutusta rautaportista hiekkakäytävää, joka heti haarautuu moniaalle päin. Pian olemme tehtävämme tehneet, vaimo lähtee kylälle asioilleen ja minä jään tänne häntä odottelemaan.
Tunnelma on heti yksin jäätyäni sangen vahva, vaikka epämääräinen. Vainajat vain nukkuvat tässä mykässä rauhassa ja paimentavat omaa totuuttansa, joka on heille kaikille täysin sama; varhaisemmille ja myöhemmille, rintalapsille, miehille ja vanhoille mummoille. Ja minusta tuntuu niinkuin olemustani painaisi kaikki se, mikä erottaa minun elävän maailmani tästä haudatusta maailmasta. Se painaa sen vuoksi etten voi torjua vakaumusta, että täällä ollaan lähempänä totuutta.
"Olet harrastellut isänmaatasi; mitä on siis sinulla, isänmaa, meille sanomista, koska katselet meidän hautojamme? Voisitko ehkä korjata pois nuo lakastuneet kukkaset; ne unohtuivat tänne niiltä, jotka pitivät puheita?"
"Me olemme täällä kaikki yhden arvoisia. Se tapa, millä olemme kuolleet, kuuluu sinne teidän elämänne puolelle, ei tänne. Meidän ei täällä sallita edes tietää sitä."