"Tutustu meihin; huomaatko ettei kukaan meistä vihaa sinua?"
Käsitteellinenkään isänmaallisuus, joka tänne kiviaitain yli ikäänkuin säteilee ympäröivästä maakunnasta, sekään ei voi tänä vuonna välttyä koskettamasta hautausmaita. Täällä ovat sankarihaudat, juhlalliset kummut, joilla on suuriarvoinen merkitys isänmaallisen tunteen ulkonaisina kiinnekohtina. Se tunne viihtyy kansanjoukoissa juhlahetkinä, eikä se tunkeudu arkkuihin asti. Se pysähtyy kukitettuun kumpuun ja heijastuu siitä takaisin hermoväreitä nostattaen, niinkuin sotamarssin tenhoisa poljento. Se on tämänmaailman aartehistoa, eikä sillä ole mitään tekemistä sankaruuden syvimmän olemuksen kanssa.
Kaikki, jotka tuolla makaavat, olen nähnyt ruumiina ja todennut heidän kasvojensa viimeiset juonteet. Monella oli hymy ja melkein kaikilla näytti olevan salaisuus, jonka olivat saaneet tietää juuri tajuntansa sammuessa. Tuo salaisuus oli varmaan muutamille ollut hyvin raskas, sillä heidän kasvonsa olivat vääntyneet. Ehkäpä se oli heille sisältänyt sen, että heidän elämänsä oli siihen hetkeen asti ollut rumaa erehdystä, ja että heidän ainoaksi arvolliseksi teokseen täällä jäi tuon erehdyksen ja sen suuruuden toteaminen. Sillä eivät kaikki, jotka ovat kaatuneet, ole olleet sankareita, ja elämän erheellisyys voi olla sekä rumaa että kaunista… Yksi näistä kaatuneista istui kolmea päivää ennen loppuansa erään tuvan penkillä. Hän ei paljoa liikkunut eikä puhunut, katse oli tyly mutta avoin. Sotamiehet puhuivat ja me puhuimme, pidimme yllä kulunutta lepertelyä vihollisten julmuuksista. Hänen tylyt silmänsä ottivat kiihkeästi osaa keskusteluun, ja jossain sopivassa kohdassa hän sanoi matalalla äänellä painavasti, ja katsoen päin sitä, joka sattui edessä olemaan: "Kyllä ne koiria ovat." Sitten he jo pian lähtivätkin; he olivat kymmenien penikulmien takaa saapuneet ja olleet siinä tuvassa vain neljännestunnin. Neljän päivän perästä näin sen miehen ruumiin, joka oli puhunut koirista. Hänen ilmeensä oli vieläkin sanovinaan vihollista koiraksi, ja hänestä ikäänkuin virtasi jokin suunnaton paine, joka teki, että hänen ehjät ja muuttumattomat kasvonsa olivat kammottavat nähdä. Oli kuin olisi satanut sieluun, kun sen jälkeen katsahti kahdeksantoista-vuotiaan nuorukaisen kasvoja. Ne ilmaisivat, että viimeinen salainen totuus oli tullut vaivattomasti ja autuuttavana.
Sankarikummun kukkasilla on erikoinen asema: niiden latvojen loisto hivelee juhlatiloissa kansalaisjoukon isänmaallista silmää, mutta niiden juuripehkosta on yksinäinen hautausmaankävijä kuulevinaan toisenlaisia asioita.
* * * * *
Kaatuneitten ja mestattujen kapinoitsijain hauta on myös tässä aitauksessa, vieläpä niin, että sankarikummulta palaaja tuskin voi välttyä silmäämästä ruohottuvaan hietajonoon. Näin yksinään ja arkipäivänä sinne voi hyvin mennä katselemaankin ja kokeilemaan, minkälaisen tunnelman tuo mykkä harjanne nostattaa. Kuolema on sentään aina kuolema, eikä tavallinen ihminen voi mitään sille, että se tässäkin tapauksessa pyyhkii pois joukon näkökohtia, jotka elävässä elämässä voivat olla ensiarvoisia.
Siinä yhteisen isänmaan povessa nukkuu nyt tuttu huligaani, joka ennen kylän suvihämyisellä raittilla ajatteli monta ruokotonta ajatusta ja teki monta pientä eläimellistä tekoa. Hän oli huligaani, mutta kuinka viattoman mitätön tuo nimitys täällä onkaan! Vielä isona miehenä hän saattoi pitkän tuokion istua äitinsä mökin pesän edessä ja livertävää säveltä viheltäen katsella riutuvaan tuleen. Ja kun tajunta valui ulos silmien väliin tähdätyn luodin repeämästä, luuli hän aamutorkkuisena viipyvänsä onnellisemman kakara-aikansa saastaisella vuoteella. Kuka tietää kuinka paljon nämä seikat painavat siellä, missä suuri tulee pieneksi ja pieni suureksi, kun tuomiota ei lueta painetusta kirjasta.
Muuten on tätäkin kumpua yritetty kaunistella; nähtävästi ovat pikkulapset muistelleet äitejään ja isiään, ja ehkä on joku rankaisematta jäänyt salainen morsiankin täällä hiipinyt, sillä tuossa näen juomalasiin pantuja kuihtuneita orvokkeja. Lapset ovat taitelleet vain lepänoksia ja istuttaneet mitä hietaan kauniisiin riveihin; kehittyneemmät ovat laskeneet ristikkäin maantien pyörtänöltä temmattuja harakankukkia. Nyt ne ovat kellastunutta roskaa, mutta herättävät sittenkin hentomielisiä tunteita; tuo juomalasi orvokkeineen herättää hymyilyäkin: siinähän on kolme ruumista päälletysten, jotenka tuosta hellästä tervehdyksestä voi päästä osallisiksi kaksi vallan vierasta olentoa.
Kumppaninikin saapuu siihen huomaamattani ja kun näkee minun hymyilevän lasten istutuksille, niin sanoo: "Ei niillä ole sen parempia." Sitten hän kääntyy lähteäkseen, silmää vielä mennessään sinne päin, jonne äsken veimme lapsen, ja virkkaa: "Sinne pikku Kallekin nyt sitte jää."
Rakas isänmaani, joka tällä kertaa aamusta iltaan täytät mieleni ristiriitaisilla tunteilla, ota kuitenkin vastaan nöyrä vakuutukseni. Tunnen omikseni sinut ja sinun kansasi polvesta polveen kaikki tyynni. Olemme käyneet kovaa koulua ja käymme vieläkin, sillä meillä ei ole ystäviä — ei ole. Kun meidän on vaikea olla, antaudumme me salaa oman maisemamme pienten ilmiöitten lohduteltaviksi: riittää ruohoinen ojanne, ränstyneen pirtin seinusta, joku aidan kulmaus. Luulen voivani sanoa, että me helpommin kuin jotkut muut kykenemme näkemään "sen ystävälliset äidinkasvot".