Tanssi oli täydessä käynnissä, kun he kahdeksan aikaan saapuivat perille. Iivaria ei ollut sielläkään, mutta jokin sitkeä ja vastenmielinen seikka pidätti kumminkin Siljaa Yrjölän muurinnurkassa. Joku vieraampi poika tuli häntä silloin tällöin pyytämään. Hän tanssi niinkuin toistaitoinen, jalat ikäänkuin joka askeleella pyysivät neuvoa, miten olisi mentävä.
Kun Silja sitten kymmenettä käydessä huomasi Iivarin ovenpuolessa, niin hän hätkähti. Sen silmissä välkähti lievä humalan kiilu, se oli ollut täällä jo jonkun aikaa, mutta pysytellyt varjossa. Näkyi naljailevan Lempin ja Iitan kanssa, ja kun Silja sitten jättäytyi tanssista siihen lähelle seisomaan, kuuli hän selvästi Iivarin sanovan: »Se kävi kysymässä, olisko Haansivun Vihtorille tukkimettiä. Eks sinä sitä tiedä, että se on ruvennu Aalströmin puulaakiin taikka Ruusenlöövinkö se oli… Silja, kumpaako sinä olet ruvennu?»
Molemmat tytötkin kääntyivät katsomaan Siljaan. Siljan jäykistyneet silmät osuivat Iivariin ja sitten hän siirtyi muurin taakse. Hän koetti nyt vain löytää soveliasta hetkeä poistuakseen. Sellainen tulikin kun huvipostia alettiin jakaa: silloin oli kaikkien huomio kiintynyt yhteen kohtaan, eikä kukaan tosiaan huomannut Siljan lähtöä. Kun jaon jälkeen lunastamatta jääneet huvikirjeet myytiin huutokaupalla, huusi muuan sälli Silja Koivistolle osoitetun kirjeen. Se lojui sitten lopun yötä Yrjölän muurin otsalla asianmukaisesti lisäiltynä. Sen alkuperäinen teksti oli kuulunut näin: »Minkäsmoisia hintoja Ruusenlöövi ny maksaa niistä puista, joita hakataan Pietilän pakarissa? Olis hauskaa tehdä seuraakin patrunessan kanssa, mutta minä lähden kanssa tästä tukkimettiin. Että morjes ny sitten vaan toivoo eräs vaan ei paras.»
Huhtikuun pyhäyö on täynnä alkavia ja päättyviä pieniä kertomuksia. Sellainen yö on niin monivivahteinen, että vaikka iltapuolesta on pisarrellut vettä, saattaa aamulla maa olla hienossa roudassa ja vesien rannat ohuessa jäähileessä. Siitä eivät kumminkaan kärsi mehukkaat pajunkukat eikä muukaan alkava kevätelämä. Västäräkki vain on hiukan kangistunut, kun se päivän ensi säteissä pyristelee puhtaita höyheniään Pietilän sikoläävän harjalla, eikä pelkää tanssista koteutuvaa piikaa.
Jos Iivarilta oli kulunut aikaa tanssiin mennessä, oli Siljalta sitä kulunut palatessa. Hän oli istunut pensaikossa lähellä Haansivua, ehkä hienokseen jotain korjausta toivoen. Hän oli itkenyt itkunsa, kun lopulta kuuli Iivarin hiljaisen möyrynnän. Hän sai siitä piilostaan nähdä sen kasvotkin aivan läheltä. Ne olivat humalan ja uhman raaistamat, väsyneet ja Siljalle täysin vieraat. Vapautuneena, melkein onnellisena hän meni kotiin ja ryhtyi muuttamaan työvaatteita ylleen.
TALON TYTÄR.
Selma Koljaasta ja hänen luonteensa laadusta erehtyivät monet ihmiset, rakkaudenjanoiset nuorukaiset ihan järjestään. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli melkoinen määrä sellaista »kypsää maailmannaista», jonka silmien »raukeasta antaumuksesta» eräät runoilijat rakentelevat sonetteja. Oli vallan käsittämätöntä, ettei hän ollut joutunut naimisiin tai etteivät pitäjän rouvat tienneet hänestä näissä suhteissa mitään ihan varmaa. Hänen väreistään, koruistaan ja tanssistaan uhkui hillitty naisellinen vetovoima, ikäänkuin jokin luonnon kokooma lataus, jonka vaikutusta hänen itsensä ei tarvinnut ollenkaan järjestellä… Kerran yksissä tanssiaisissa sattui somasti: Siellä oli paljonkin rouvia tyttärineen ja muine suojatteineen ja eräällä lihavalla, korealla ja rikkaalla kauppiaanrouvalla oli myös tyttärensä varma sulhanen mukanaan, vähävarainen, tutkintojaan lukeva maisteri, joka enimmäkseen oleskelikin jo kauppiaan luona. Kun poika oli köyhä, suhtautui rouvapiiri jalolla myötätunnolla tähän asiaan. Kun Elma tanssi sulhasensa kanssa, kumartuivat rouvat toisiaan kohden niin että liivit natisivat ja iskivät sitten silmää kauppiaan rouvalle. — Mutta nyt kävi niin, että rouva — ja rouvat — huomasivat hyvin pestyn Elman kulta- ja briljanttiesineineen istuvan kauan aikaa paikoillaan, eikä sulhasta näkynyt missään, — kunnes —. Eikös — eikös ilmestynytkin ulkoa ja itsensä Selma Koljaan kanssa. Ja lähtivät heti tanssimaan. — Voi sinua maisteri, luultu viattomuus, minkäs teit! Kauppiaanrouva tuli kirsikanpunaiseksi, viittasi Elmalle ja lähti ovea kohden kireäkenkäisillä jaloillaan lyhyeen tepsuttaen ja kaikki laitteet kiukkuisesti hytkyen. Kahdeksantoistavuotias pulloposkinen Elma, joka ei sulhasasioista muuta ymmärtänyt kuin minkä äiti häntä olemaan opetti, seurasi mukana ja oven vaiheille muodostui tableau. Vihdoin joku ystävällinen rouva lähestyi tanssivaa paria ja sanoi maisterille, että rouva Litukka lähtee. Rouva Litukka ei ollut tulevaa vävyään näkevinään ja oli kotimatkallakin ihan kuuro, kun maisteri hänelle vakuutteli, että neiti Koljas itse oli häntä vaatinut ulos kävelemään.
Tanssipaikalla, kun hätääntynyt maisteri oli jättämässä Selma Koljaan, oli Ilmari Salonen jo häntä ottamassa. Hänen ei tarvinnut itselleen vakuuttaa, ettei hän tuommoisista juonittelutapauksista mitään välittänyt. Hän tanssi tyynenä ja onnellisena aamuun asti ja ajoi sitten veljensä ja nuoremman sisarensa kanssa hyvällä hevosella ja hyvillä ajoneuvoilla, auringon jo paistaessa, kotiin Koljaalle.
Itse Koljaan talo näkyy monelle taholle; moni maantienkulkija on sitä katsellut ja tietää sen nimen, vaikkei ole ikänä siellä käynyt. Sen muhkealle rakennusryhmälle muodostuu kesäisestä maisemasta aina soma tausta, katselipa sitä mistä päin tahansa. Jos on äsken satanut ja sitten paistaa päivä, näkyvät sen punaiset katot ja vaaleat seinät erikoisen eloisina kastuneitten lehvistöjcn ja valkoisten jälkipilvien täyttämässä luonnontaulussa. Joku köyhä ylioppilas — joku toinen kuin se maisteri — on polkupyörämatkalla ilman päämäärää, vain iästä johtuvan kaipauksen ohjaamana. Hän kääntyy valtatieltä Koljaalle päin; sieltä pääsee kyllä edelleen, jälleen samalle valtatielle toisten talojen ohitse ja välitse. Hän tuntee ainakin ulkonäöltä Selma Koljaan, ja samoin Vienon, nuoremman tyttären, joka vielä käy koulua. Hän tuntee ne ja hänen melankolista retkeilymieltään ravitsevat pehmeät mielikuvat, jotka liikkuvat vanhan ja vauraan talon ilmavissa suojissa. Hän tuntee myös Urho Koljaan, lääketieteen kandidaatin, mutta ei häntäkään niin hyvin, että voisi poiketa. Hän ei näe ketään liikkeellä, portin yli katsoen näyttävät punaruusut ja pääportaan villiviinit jollakin tavoin epäystävällisiltä.. Hän menee edelleen ja näkee rakennusten taustalla suunnattomien kiiltoleppien möyheän paljouden, joka rajoittuu järven rantaan. Ylioppilas poistuu omine kesäisine mietteineen…
Niin jatkuvat pienet tapahtumat kesän pitkinä päivinä, miljoonat solut varttuvat ja värähtelevät kukissa ja ihmissieluissa täyttäen ilman tuoksuilla, väreillä ja muulla sanattomalla sisällöllään. Jossain talon piirin ulkopuolella kasvavat laajat pellot viljaa, heinää ja juurikasveja; alsikeapilan tuoksu tuntuu, kohta se kaadetaan. Mutta talon yläkerran päätyikkunassa leyhyttää tuuli hentoa siniraitaista verhoa pyyhkäisten sen lopulta ulkopuolelle riippumaan. Sen takaa ilmestyy täyteläinen naiskäsivarsi ja kohlii verhon takaisin sisälle. Sama käsivarsi tavoittaa edelleen auki olevaa puoliskoa ja silloin näkyy pitemmältä uhkeata naisvartaloa; näkyy tummahko pää, violettia vaatetusta, kaulalla ja ranteella hiukan kultaa. Selma Koljas sulki ikkunan, hänen värinsä näkyivät hetkisen vaalean rakennuksen päätyikkunassa. Sekin oli pieni tapaus kesäisen kylläisessä talon hengessä, juuri sellainen tapaus, jota kuljeksiva ylioppilas kuvitteli pääsevänsä näkemään, kun hän matkallaan kiersi Koljaan kautta.