Tänään on muuten Koljaalla hiukan niinkuin juhlan jälkeä. Vieno Koljas täytti kuusitoista vuotta toissapäivänä, eikä Selma ole vieläkään oikein osannut luopua juhlamielestään, vaikka talossa muuten jo kaikki on palautunut arkikannalleen. Viimeiset vieraat, niiden mukana veli Urhokin, lähtivät tänä aamuna, samoin kokki ja hänen apulaisensa. Keittiössä tuntui taas tavallisten arkiruokain tuoksu ja keittäjä liikuskeli tavalliseen tapaansa silmäillen joutohetkenä unikirjaa ja välillä taivaan pilviä. Vieno itse oli painunut lapsuuden aikaiseen nukkemajaansa puiston kolkkaan ja vietti siellä tuntikausia. Niin oli taas hyvää aikaa vanhassa vakiintuneessa talossa uneliaana heinäkuun iltapäivänä.
Selma Koljas tunsi sen hyvin, kun hän hetkiseksi istahti tänne vieraskamarin nojatuoliin: aikaa oli, mutta se kului kumminkin. — Nyt on Vieno kuusitoistavuotias neitonen — minä itse olen kahdenkymmenen kahdeksan. Mitä se sisältää? Että olen nähnyt niin monta kesää, että kahden vuoden päästä alkaa neljäs kymmen. Että minun on kovin hyvä olla… Voinko minä täällä koskaan tulla vanhaksi? En tunne voivani.
Näin hän ajatteli melkein selvin sanoin. Sitten ajatus jatkui epämääräisempänä, mieli ikäänkuin paljasteli erinäisiä tilanteita sanomatta niistä mitään. Pohjasävelenä oli se tunne, ettei hänen ruumiiltaan eikä sielultaan täällä Koljaalla koskaan voi puuttua mitään: ei kauneutta, ei rak — — mutta juuri siinä tunteessa oli sittenkin pieni puutteen sävy: puuttui sitä, että olisi puuttunut jotain.
Niinpä — vaikka Vienon neitojuhlat jo olivat ohi — vanhempi sisar tietämättään vielä odotti niiltä jotakin. Hänellähän oli talon emännyys ja hänen olisi sopinut iloita siitä, että juhla onnistui. Mutta näinä jälkipäivinä hän kumminkin kuljeskeli pitkin huoneita ja luuli melkein laiminlyövänsä talouden. Juhlat ikäänkuin olivat loppuneet kesken, jokin osa niiden sisällöstä oli jäänyt pois. Selma Koljas hyräili vanhaa valssin säveltä ja oli muistelevinaan jotain tanssierää, jota ei näissä tanssiaisissa ollutkaan. Voimakas unelma sai melkein eletyn arvon. Se oli tapahtuvinaan juuri näissä tanssiaisissa, tummana ja lämpimänä heinäkuun yönä, puiston perimmässä sopessa, tanssiyön keskivaiheilla… Se kasvoi ja edistyi yön kuluessa niinkuin jokin improvisoitu soitanto, joka alkaessaan ei tiedä mitä aarteita etenevä hetki tuo. Aarteet ovat tiedottomina mahdollisuuksina olemassa, lukemattomat entiset hetket ovat niitä sieluun keränneet. Kunnes ne pienin entein lopulta ilmenevät, niinkuin monet luonnon hienoimmat seikat.
Heinäkuu on kaunis ja yltäkylläinen, mutta ihminen, tietäen elonsa lyhyyden, näkee siinä alakuloisuuden aiheita; katsoessaan luonnon heinäkuuhun, voi hän vavahtaen todeta oman heinäkuunsa. Selma Koljaan kohtalaisen onnen runsaudessa piili heinäkuun tuntua. Niin kuluvat vuodet, niin tulee lapsista nuorisoa, noin vilja vahvistuu ja alkaa tuleentua. Minä en vahvistu enää — mutta kuinka minä tuleennun? Minä kuolen kerran…
Saman valssin säveljaksot olivat hyräilyssä toistumistaan toistuneet, kunnes ne vaikenivat tähän ajatukseen, joka ikäänkuin pilkisti esiin painuvan iltapäivän kauniista pilvikuvioista. Pilvien lomiin ikäänkuin sisältyivät nuo monet onnelliset hetket ja tapaukset, ne olivat kaikki sinne tänäpäivänä erikoisesti kokoontuneet. Pilvien muodot ennustivat nyt jo iltapäivällä erikoisen ihanaa iltaa. Tuntui kuin jokin onnellinen erikoistapaus olisi lähestymässä. Selma Koljas vaistosi sen hyvin. Aina juhlista alkaen oli jotain erikoista ollut kypsymässä, miellyttävä levottomuus oli liikkunut hänen terveessä sielusssaan. Niinkuin olisi jokin pitkällinen, koko elettävälle elämälle ratkaiseva seikka ollut selviämässä uuteen vaiheeseen, jota ei nyt enää voinut välttää. Jokin kaipasi syntymistään. Muuan nuori ihminen, rakas toveri, oli piakkoin saapuva tänne, näihin huoneisiin. — Häntäkö minä näin kaipaisin ja olisin kaivannut? En tiedä, mutta suloista olisi, jos niin olisi — että, se olisi niin tuttua ja että se olisi näin ihanan pitkälle säästynyt.
Tämmöisenä heinäkuun päivänä saattoi Koljaalla helposti käydä niin, että vieras, joka tuli sisälle pääovesta, ei alakerran väljissä suojissa tavannut muuta kuin talon kotoisen hengen, joka kylläkin vietteli avonaisista ovista astumaan peremmälle ja heti täytti tutun vieraan mielen hyvillä muistoilla. Vasemmalle aukeni laakea sali vihertävine väreineen. Ei tarvinnut arkailla, sinne sopi kyllä astua omin lupinsakin ja mennä salista edelleen sen takana oleviin kamareihin, katsoa näköalaa, jonka oli ennenkin nähnyt, tarkata kaappikellon astuntaa, jossa yhä toistui sama viehättävä sana, hypistää pöydälle unohtunutta naiskäsityötä, silmätä flyygelillä avoinna olevaa nuottia. Ei tullut ketään, vieras sai tuntea tajuntansa virittyvän tähän hyvään oloon.
Tuo käsityö oli tulijalle kallisarvoinen, sillä siitä hän tiesi että oli kotosalla se, jonka pitikin olla ja juuri näissä olosuhteissa, jotka hän oli ennakolta oikein vaistonnut. Hän ei ollut tullut äskeisiin tansseihin, ei ollut muka ehtinyt, mutta tuli nyt kolmantena päivänä, kun juhla oli tyyntynyt miellyttävän alakuloiseksi jälkitunnelmaksi. Niinpä hän nyt lähti onnellisena yläkertaan ja lähestyi aivan oikeata ovea. Se aukeni ennenkuin tulija ehti koputtaa ja hänen katseensa osui odottamatta aivan läheltä toiseen katseeseen. Hyvin selvä inhimillinen lemmentunne paljastui ja eli lyhyen koettelemuksensa hetken tyvenenä väreilevänä heinäkuun iltapäivänä, kun kaikki talon väki oli poissa työmaillaan ja vain tämä tytär löytyi täältä yläkerran huoneesta.
Selma Koljas piteli siinä oven aukeamassa Ilmari Salosen, häntä kolmea vuotta nuoremman miehen kättä ja tietämättään odotti, että toinen olisi syleillyt häntä, syleillyt ja viipynyt siinä kauan, täällä ystävällisen rakennuksen etäisessä suojassa. Ilmari liittyisi tästä hetkestä Koljaaseen, täyteläinen elämä saisi rakkaan lisän ja jatkuisi tämän kesän kautta seuraaviin kesiin, puistojen ja vainioiden kasvaessa; olisi niinkuin olisi aina ollut, niinkuin tämä hetki itse tapauksena olisi etäistä unta: näin jatkuen ikuisena kaipauksen täyttymisenä.
Miehen aistimet ilmaisivat kaiken hänen sydämellensä, jota voimakas sykähdys tuntui hetkellisesti uuvuttavan. Hänen miehiset vaistonsa vastasivat heti omalla tavallaan tähän kallisarvoiseen varmuuteen. Hänen kätensä irtosi naisen kädestä ja hän pyrki hyvin asiallisesti sisälle huoneeseen päin, jonne nainen ei näyttänyt haluavan häntä seurata. Ja niin siirryttiin auttamattomasti sanoihin, jotka — vaikka olisivat puhdasta kultaa olleet — tässä tapauksessa olivat mahdottomia. — No, missäs kuusitoistias on? Millaista oli juhlissa? Näin jälestä päin on hauskempi tulla — (kaikkein onnettomin lause, joka ilmitulollaan rikkoi oman armaan sisältönsä.)